Pitäsköhän taas lohkaista – joo!

Jokainen taaplaa tyylillään, kuka vilttihatussa tai lippis takaperin. Joku farkuissa ja toinen löysissä verkkareissa.

Muotiahan se lienee sekin, kun revitään housut jo uutena riekaleiksi ja sitten ne jalassa mennään vaikka mihin juhliin tai ainakin pyritään sisään. Kenties ei aivan kaikkiin pääse. Mistähän noille ressukoille saisi ehjiä vaatteita, löytyisköhän kirppiksiltä sellaisia, kun ei mistään sen halvemmalla ehjiä saa, eikä repaleissa kulkijalla ole riittävästi rahaa varmaankaan. Niinhän ne kulkivat silloin vuossata sittenkin repaleissa. Tosin se ei ollut muotia, eikä repaleisia myyty valmiiksi revittyinä. Ehkä nuo repaleisten housujen käyttäjät haluavatkin sympatiseerata edesmenneitä sukupolvia. Niin sen täytyy olla.

Olihan yksi takavuosien huippujuoksijoita, Ossi Karttunen, varustettu aina Kalevan Kisoissa perinteisellä Tainionkosken Kisan – hihattomalla paidalla niin kauan kuin vain paita päällä kesti tai sitten toisin päin: Niin kauan kuin urheilu-ura kesti, niin kauan paita palveli. Ja mitä Ossi Karttunen sitten sai aikaan? Monet Suomenmestaruudet 100-400 m juoksuissa sekä ilmeisenä huippuna Munchenin olympialaisissa 1972 4 x 400 m viestissä olivat 5. sijalla. Ei ole sen jälkeen löytynyt yhtä vahvaa porukkaa.
No, se liittyi tuohon repaleiseen paitaan.

Nykyinen kulutushysteria: Osta kaksi – maksa kolme vai toisinpäin, teettää sitä, että ostellaan mitä milloinkin, kun halvalla saa, tarvitsi sitten käyttää tai ei. ”Eihän nuo paljon maksaneetkaan”, tuumataan vain. Muistan kerran kaupassa käydessäni pikkupojan sanovan isälleen: ”Isä kato, noin halpoja, ostetaanko?” Ei isä lämmennyt asialle, ainakaan sillä kertaa.

Shoppailu on päivän sana. Kauppoihin lähdetään kiertelemään ja ostelemaan, vaikkei tarvittaisi yhtään mitään. Kunhan vain kulutetaan aikaa. Siinä sitten kertyy kärrin pohjalle vaikka mitä, kun halvalla saa – ”kaksi kolmen hinnalla”!

Menenpä vielä ajassa taaksepäin siihen aikaan, kun ”isä lampun osti ja poika särki”. Kun jonkun vaatteen sai, niin se todella tuntui hyvältä ja hienolta. Eivät ne olleet repaleisia. Niitä pidettiin vain pyhinä ja juhlissa, muulloin käytettiin tavanomaisia, mutta ehjiä. Erotettiin arki pyhästä.

Kun perheissä oli useampia lapsia, ei uusia aina saanut jokainen, vaan vaatteita kierrätettiin omassa perheessä. Vaikka olikin vähän pelivaraa, niin ei se haitannut. Ihailtiin toisten päällä olevaa vaatetta ja odotettiin, milloin isoveli tai -sisko kasvaisi ulos siitä ja sitten saisi itselleen sen ihaillun vaatteen.

Kengätkin olivat ”kortilla”. Juhlakengät olivat todellakin vain pyhäpäivinä ja juhlissa jalassa, ei niillä potkittu palloa tai kiviä. Vaatteet kaikkineen olivat vahvempaa materiaalia kuin tänä päivänä. Nykyisin on vähän sinnepäin ja kun lätkäistään joku ulkomaankielinen teksti kylkeen, niin hinta nousee moninkertaiseksi.

Pääasia oli se, että vaatteet olivat ehjiä. Jopa paikattujen vaatteitten käyttäjiä katsottiin kieroon, nyt heitä ihaillaan ja nostetaan idoleiksi. Tukka höllöttää silmillä, ettei eteensä näe. Ehkäpä se kertookin sen ihmisen epävarmuudesta, kun haluaa piilottaa silmänsä ja ettei kukaan huomaa, kuinka epävarma henkilö on kyseessä. Sitä se on. Yllättävän paljon on nuorisossakin henkilöitä, jotka eivät yksinkertaisesti uskalla katsoa silmiin keskustellessaan, vaan pälyilevat kuin etsien pakoreittiä.

Nykypäivän idoleilla on vastuunsa, mutta sitä he eivät todellakaan ymmärrä.

Se, mikä on hyvä juttu, ettei kirjojen lukeminen ole vähentynyt yhtään, vaan lapset lukevat ja heille luetaan aivan normaalikirjoja, eikä jostain näpöttimestä tekstiä, jota ei näe kuin suurennuslasilla. Sitten jos tekstiä suurennat, niin koko sivu ei näy mitenkään kerrallaan, vaan täytyy hipelöitsiä sitä laitetta kaikenaikaa.

Tuota hipelöintiä näkyi viime pyhänä Juankosken kirkossakin. Pari riparilaista näpötteli kaiken aikaa laitteitaan. Toinen välillä nykäisi, että ”hei, pitää nousta seisomaan” ja taas kun istahti, niin heti alkoi. Oletan, että niillä pojilla kaikki liikkuvat osat olivat siinä kirkon penkkiä vasten sekä näpöttimissä, hiusten alla tuskin oli mitään. Pitäisi olla nykyisinkin unilukkareita ja vanhankansan pappeja, jotka kesken kirkonmenojen kävivät ojentamassa seurakuntalaisia. Ei tästä tämänpäivän hommista muuten tule mitään.

Ettei mene liian vakavaksi, niin joskus oli käynyt niin, että pappi ja lukkari olivat kirkonmenojen edellä käyneet katsastelemassa ruokaa pöytään, lampaita tiemmä. Kun olivat tulleet häirityiksi ja pinkaisseet eri suuntiin, niin vasta sitten kirkossa näkivät toisensa.

Seurakuntalaisethan eivät siitä mitään tienneet ja huuli ymmyrkäisenä kuuntelivat, kun pappi messusi: ”Saitkos sinä männä yönä sen mäkä-käkä-kään?” Lukkari heti urkuparvelta oli juonessa mukana ja vastasi: ”E-en, kun portti narahti ja koira haukahti, niin sinne jäi se mäkä-käkä-kää!”

Miten lie käynyt sitten toisena yönä?

No sitten muuan tilanne pohjoisesta. Sehän on sääntö, että siunattua ehtoollisviiniä ei saa kaataa maahan, vaan se pitää hävittää luonnollisella tavalla. Papilla ja suntiolla oli siinä seurakunnassa aina kova urakka, kun ehtoolliselle oli varattu juomia, mutta väkeä ei ollutkaan ja taas oli vaan viinit hävitettävä.

Kerran sitten suntio, kun oli vapaalla, eikä oikein viitsinyt lähteä kirkonmenoihin, odotti kotonaan hetkeä, ettei tarvitsisi pappia tavata. Kuitenkin kysyisi, että ”Mikset ollut kirkossa?”
Suntio oli mielestään jo odottanut riittävän kauan ja arveli papin ehtineen kotiinsa, kun lähti kylänraitille. Eikö mitä, papillakin oli mennyt kauemmin ja kun suntio havaitsi papin tulevan vastaan, koetti kierrätellä siten, ettei tarvitsisi silmäkkäin sattua. Eihän se onnistunut. Suntio pelkäsi pahinta, kun pappi otti puheeksi: ” Et ollut kirkossa?” Suntio koetti keksiä vaikka mitä selityksiä, mutta pappi keskeytti: ”En minä muuten, mutta kun piti yksin juoda ne kaikki loput viinit, niin olipa urakka!”

Totta joka sana, uskokoon ken haluaa tai olkoon uskomatta. Ehkä tarinaakin, kukapa siitä selvän ottaa, kun aikaa on juossut jo vuosikymmeniä. Ehkä joka seurakunnassa ei ole näin.

No, mitenkäs Pappiskaskuissa kerrotaan Kaavin kirkossa tapahtuneen silloin vanhaan hyvään puukirkko-aikaan?

Piispalle oli korviin kantautunut viestiä, että ”siellä ne iloitsevat kirkossa pappi, suntio ja kanttori ja lyövät korttia ja liekö vielä jotain juotavaakin, kun niin elämöivät!”
Piispa ajatteli käyvänsä tarkistuksella ilman, että ilmoittaisi tulostaan. Kerran sitten kuulikin kirkon oven takaa hillitöntä riemua. Raotti varovasti ovea ja näki sen kaiken omin silmin. Mietti hetken ja ajatteli säikyttää.

Painoi oven hiljaa kiinni ja kiirehti kellotapuliin aloittaen vimmatun soiton. Oletti ilmeisesti säikyttävänsä, mutta hämmennys oli suuri, kun huomasi paikallisen kaupan lähetin tulevan kiivasta vauhtia kirkolle päin kaljakorin kanssa, huomasi piispan ja sanoi: ”Täältä soitettiin!”

No, se aika on jo takana päin. Mikä on ennen ollut hyvin, ei tänä päivänä liene ja mikä on ollut toisin, on tänä päivänä paremmin kontrollissa.

Mitenkäs tässä näin pääsikään käymään. Repaleisista vaatteista kirkon ilonpitoon. Onkohan niillä mitään yhteistä? En tiedä, mutta tulipahan vain mieleen. Hilpeitä iltatuokioita ”sanan ääressä” kotona tai kirkossa. Kunpa kuitenkin löytyisi ehjiä vaatteita repaleisissa kulkeville ja loppuisi suonenveto sormista, kun yhtenään joutuu niitä näpöttimiä käyttämään.

Tässäpä sitä taas pähkäiltävää, sano!

Jätä kommentti

*