Kaksi eri asiaa

Puhenopeus on ilmeisesti perinnöllistä. Joskus jonkun ihmisen kohdalla saa oikein pinnistellä ja jopa ihmetellä, kuinka on mahdollista tuottaa puhetta sellaista vauhtia, ettei sanoja erota toisistaan. Normaali puhe on yleensäkin huomattavan nopeaa. Kannattaa testata joskus äänittämällä omaa puhettaan. On hyvin suuri todennäköisyys, että itsekin ihmettelee nopeutta, vaikkei oma korva sitä kerro.

Onkin kaksi eri asiaa puhua itsekseen ja kavereitten kanssa kuin että on esittämässä jotain joko radiossa tv:ssä tai jossain julkisessa tilaisuudessa, kuten juhlassa tai teatterissa. Normaali puhenopeus on aivan liian nopeaa. Sanoja ei juuri erota toisistaan, eivätkä kuulijat pysy kärryillä siitä, mitä oli tarkoitus kertoa. Samaten puhe voi olla ja on monesti myös hyvin epäselvää, jolloin viesti jää menemättä perille.

Erityisesti radiotoimittajien olisi hyvinkin syytä hakeutua puheopetukseen, olkoonpa, että sanotaan jollain olevan persoonallisen äänen. Se on aivan eri asia. Monet toimittajat pitävät kunnia-asiana suoltaa juttua niin nopeasti ja mussuttamalla, ettei siitä saa erkkikään selvää. Miksi? Mikä on siinä häpeällistä, että puhuu selkeästi ja siitä huolimatta sujuvasti. Useasti suljen radion, kun en viitsi arvuutella sitä, mitä toimittajalla on sanottavaa.

TV:n puolella on aivan sama juttu erilaisissa haastattelu- ym. ohjelmissa. Eikö Ylellä ole minkäänlaista koulutusta ohjelmien juontajille ja toimittajille? Säälittävää kuunneltavaa kertakaikkiaan! Varsinkin nuoret toimittajat ja juontajat syyllistyvät oikein pikapuhumiseen ja niiku-niiku-totanoin – änkytystä kaikenlisäksi.
Ei se ole tärkeää eikä hyvää puhetta, jos paahtaa valtavalla nopeudella tulemaan asioita ja sitten varsinkin vierasperäiset nimet, ym. sanat, jotka lausutaan nopeasti. Onko se epävarmuutta vai mitä vai kuvittelevatko henkilöt olevansa nokkelia siinä tilanteessa. Kuulijalle jää useimmiten epäselväksi, mistä paikasta, henkilöstä tai asiasta oli kyse.

Ammattimaisessa tehtävässä olevien puhujien on syytä hakeutua mahdollisimman pian puheopettajien tai teatteriohjaajien ammattimaiseen koulutukseen. Sääli, etteivät henkilöt itse tajua tuollaista mokaa!

Harrastajateatterien näyttelijöille ja muissa julkisissa esiintymisissä olisi myös syytä käyttää ammattilaista apuna, sillä liian monilla on vikana liiallinen kiire puheen tuottamisen kanssa.

Joskus on todellakin ilo kuunnella puhujaa tai esiintyjää, joka on valmistautunut huolella esitykseensä ja joka antaa kuulijoille mahdollisuuden kuulla jokainen sana alusta loppuun ilman, että esitys siitä kärsii. Päinvastoin! Silloin esiintyjä todellakin arvostaa kuulijoitaan!

Joskus takavuosina olin muutamia vuosia kesäteatteritoiminnassa mukana ja se, mikä jäi mieleeni, on kantanut tähän päivään saakka: Puhu teennäisen hitaasti ja vaikka itsestäsi tuntuisi kuinka naurettavalta se, niin silloin kuulijat pystyvät elämään joka tilanteen täysillä, eikä se heidän korviinsa kuulosta ollenkaan hitaalta. Niin se vain on!

Kouluissakin on syytä opettaa esiintyjiä riittävän rauhalliseen ja hitaaseen puheeseen, kun nuorilla on yleensäkin tapana puhua aivan liian nopeasti. Puhekoulutus tuottaa hedelmää tulevaisuudessa kaikkien niiden nuorten kohdalla, jotka pääsevät ammattimaisesta puhekoulutuksesta osallisiksi.