Kipu kuin kipu, pistää silmään tai muualle!

Presidentin vaalihumu

Suomalainen sirkus on käynnistynyt, uusia trapetsitaiteilijoita ilmestyy areenalle harva se päivä. Jokainen puolueeksi itseänsä tituleeraava on valinnut tai valitsemassa ehdokkaansa. Luonnollisesti Pohjoisenpoika Paavo on myös mukana, elämäntapapoliitikko, tähdäten kakkossijalle. Mitähän sillä on mielessä, miksei ykköseksi? Kakkos- ym. sijat ovat niitä ”ynnämuita” ryhmiä.

Mutta se tavanomainen tapa tehdä suomalaista puoluepolitiikkaa on tuhoontuomittu. Sauliahan kammetaan jos vaikka minkälaisilla verukkeilla pois, keksitään mitä hurjempia väitteitä, eikä vältetä puuttumista henkilökohtaisiinkaan asioihin.
Tuota mie en ymmärrä. Jos tuotaisiin esille oman puolueen vahvimmat periaatteet ja niillä sitten koetettaisiin kumota vallassaolevia, niin silloin se pysyisi asiallisena. Kun keskitytään aivan olemattomiin ja kenties täysin huuhaa-juttuihin ja kun kuvitellaan, että Ranskan malli olisi ainut oikea täällä Pohjolassa, niin liian kauas heittää pahemman kerran ja puolueissa viiraa tosi pahasti. Lieneekö paha olo tullut siitä, kun kaikkia ei ole heidän mielestään otettu tosissaan? Ettei vain itsessä olisi ollut syytä?

Yleinen periaate puolueitten toiminnassa on se vanha tapa: ”Omia asioita ja ehdokkaita kehutaan toisia moittimalla!” Vertailla voi ja vahvuuksia voi tuoda esille, mutta että lähdetään ala-arvoiselle tielle henkilökohtaisella tasolla, silloin on vedetty matto pois omalta toiminnaltakin. Raja tulee vastaan hyvin nopeasti ja kääntyy itseään vastaan, kuten nyt on monessa tilanteessa tapahtunutkin.

En erottele puolueita sen paremmin, mutta joitakin näyttää pahasti nyppivän Saulin tilanne ja että milloin hän avaa pelinsä. Tosiasiassa Saulin ei tarvitse edes pelata, on vain se sama itsensä, jollaisena olemme oppineet hänet tuntemaan viimeisen 6 vuoden ajalta. Kaikki muut pelaavat häntä vastaan alatyylillä, missä ei näytä olevan minkäänlaista sivistyksen tuomaa ajatusta mukana. On sitten kyseessä hallitus- tai oppositio-puolue, niin sama vanha virsi kaikuu kuin aikanaan Taalainmaan kirkosta. Varsinaisesti ”Vanha virsi Taalainmaalta” on todella kaunis ja sanoiltaan hyvin asiallinen. Poliitikkojen virsi näkyy olevan samaa ala-arvoista tekstiä aivan kuten nykyinen iskelmämusiikki: Sukupuolielimiä tulvillaan ja jos vaikka mitä sarvipäitä lentelee!

Sirkus on katsottava loppuun saakka, eikä siihen kauan menekään. Vuoden päästä jo reilusti tasavaltamme presidentin tehtäviin on henkilö valittu ja siinä vaiheessa puolueet kovasti selittelevät, miten paljon parempi heidän ehdokkaansa olisi ollut ja kuinka tyytyväinen Paavokin on tulokseensa.

Tämänaamuinen aviisi

Aiempi presidenttimme Tarja Halonen näytti kovasti olevan huolissaan siitä, että miksei ruotsalaisia kiinnosta Suomi ja Suomen asiat. Miksi hän sellaista puhuu? Juontaa ilmeisesti siitä, kun sai oikaista Putinin solmion ja olla äidillinen Venäjän hallitsijalle ja yhtä lailla Penalle, muttei ole samaa pystynyt tekemään Ruotsin kunkulle. Silvia pystyy sellaiset hoitamaan.

Toisena perusteluna Tarja Halonen toi julki vanhan historian ajan, jolloin Suomi oli väliin Ruotsin vallan alaisuudessa ja väliin Venäjän suuriruhtinaskunnan osaa. Siitähän se johtuukin, sillä miksi mennä mielistelemään liikaa Venäjän suuntaan. Kyllähän ruotsalaiset siitä osaavat vetää johtopäätöksensä, kun heitä ei kiinnosta pätkääkään tai ehkä hivenen Suomen asiat. Ainakin silloin, kun Ruotsin lautalla on suomalaisturistit humalapäissään riehuneet tai vastaavaa. Kuningaskunnassahan ei sellaista hyvällä katsota ja silloin tulee sääliä sieltä Suomen suuntaan.

Parasta Tarja Halosenkin olisi keskittyä vain omien henkilökohtaisten lottojen ym. tekemiseen. Jos hän jotain sai tai saa aikaan hyvinkin merkittävää, kyllä se huomataan ilman huomion kerjäämistä. Vai onko tämä huomion hakeminen kenties hänellä lapsuudesta saakka peräisin oleva trauma, ettei ole saanut tarpeeksi huomiota!?

Yleisurheilun MM-kisat

Lontoon kisat käydään brexit-maisemissa, näin EU:n näkövinkkelistä. Kisat ovat aina hieno näytelmä, uusia mestareita entisten hallitsijoitten tilalle nousee. Tilastotuloksilla ei ole kovinkaan yhtään kilpailua voitettu. Jokainen kisa on aina omansa, kuten huomattiin esim. miesten kuulantyönnössä, jossa vahva tilastokärki, USA:n Ryan Crouser, jäi kisassa kuudenneksi.
Usain Boltin jääminen pronssille oli tavallaan myös odotettavissa, sillä pitkä menestyksekäs ura ei voinutkaan ikuisesti jatkua. Jos hän olisi Lontoon kisan voittanut, mitä vahvasti odotettiin, silloin olisi tullut melkeinpä tyhjiö hänen taakseen. Nyt, kun hän jäi kolmanneksi Gatlinin voittaessa ja nuoren Christian Colemanin ottaessa hopeaa, tulevaisuus näyttää erinäköiseltä: Mestari on syösty vallasta ja uudet puhtaat tuulet puhaltavat.

Gatlinin kohdalla aivan yhtä hyvin kuin Colemaninkin. Boltin kavereita ja kun urheilukilpailuissa ei ole ennalta laadittua käsikirjoitusta, niin tulokset on vain hyväksyttävä, vaikka stadionin yleisö käyttäytyikin typerästi voittajaa kohtaan. Kuinkahan monta rattijuoppoudesta kärähtänyttä istui katsomossa? Tietenkin puolustelevat sillä, että tuomio on kärsitty ja uusi päihteetön elämä on saanut vallan. Niinhän se on Gatlininkin kohdalla aivan samoin.

Tässä vallitsee vain tuo aiemmin politiikassa käytetty sanonta: Omia virheitä peitetään toisia haukkumalla!

Mertaranta, niin ansioituneeksi moottoriturvaksi väitetty selostaja kuin onkin, hänenkin kannattaisi ajatella ensin, ennenkuin laukoo omia mielipiteitään julki. Hänellä näyttää riittävän mielipiteitä ja neuvoja kaikille urheilijoille, mutta onhan hän luonnollisesti kuuluisa ”kaikkien alojen asiantuntija”. Kuulakilpailun edellä hän loihte lausumahan, että Arsi Harjun Sydneyn olympialaisissa v. 2000 saavuttama voittotulos, 21,29 m tai karsinnassa työnnetty 21,39 m, olisi ollut paperia.

Ensinnäkin tulos on tehty jo 17 vuotta sitten ja nyt se olisi riittänyt jopa 4. sijaan. Kas kun ei Mertaranta ottanut Ville Pörhölän tulosta ja voittoa Antwerpenin v. 1920 olympialaisissa vertailukohteeksi tuloksen ollessa 14,81 m.
Kun moottoriturpa käynnistyy, niin ajatus tuntuu jääneen kotiin. Vertailukohteitten mainitseminen on taitolaji ja hänen, Mertarannan kannattaisikin kuunnella vanhoja Martti Jukolan tai Paavo Noposen selostuksia, jopa Anssi Kukkonen ja Seppo Kannaskin löisivät luun kurkkuun tälle ”keisariksi” asettautuneelle selostajalle, paremminkin selittäjälle.

Suomalaisten menestys on ollut juuri sellainen kuin on mahdollista. Sukupolven vaihdos ei aina suju kivuttomasti, mutta niistä urheilijat pääsevät ylitse. Yksi kisa muitten joukossa ja kokemusta valtavasti, sillä se onnistuu. Joku onnistuu heti, toinen vähän myöhemmin, monet tilastokärjet eivät koskaan.

Yleisurheilusta puhuttaessa on syytä muistaa, että se sisältää valtavan määrän eri lajeja. Yleisurheilua on turha verrata mäkihyppyyn tai hiihtoon, vaikka sielläkin on lajivalikoima hivenen laajentunut.

Lajikirjo on yleisurheilussa todellakin valtava: Pikamatkat 100, 200, 400m; keskimatkat 800, 1500 ja pitkät matkat 5000, 10 000 ja maraton heitto- ja hyppylajeista puhumattakaan. Siten on parempi aina verrata esim. pitkiä kilpailumatkoja ja niissä menestystä hiihtoon, eikä suinkaan kaikkia yleisurheilulajeja johonkin marginaaliseen lajiin.

Sukupolven vaihdos on käynnissä koko ajan, kuten alussa mainitsin. Miksi siitä pitää olla huolissaan? Sehän on täysin vapaaehtoista harrastusta, joka jollakin muuttuu tuloskehityksen myötä elämän pääasiaksi. Siitä huolimatta kaikki ratkaisut ovat henkilön omia, eikä niihin tarvitse kaikkien ottaa kantaa eikä tarvitse lähteä tuomitsemaan, jos vaikka ei onnistukaan joka kerralla. Kyllä urheilija itse tietää, milloin on onnistunut ja mihin hänellä on mahdollisuutensa.

Yksi uusimmista keihäänheittäjälupauksista, Oliver Helander, joka voitti ylivoimaiseen tyyliin M 22-vuotiaitten SM-kultaa, mainitsee haastattelussaan, että ”se oli ihan hyvä tulos, vaikka heitto ei ollut teknisesti hyvä eikä vastatuuli sovi minulle hyvin!”
Jos hän itse ei sitä ymmärrä, niin valmentajan on se taottava päähän, että juuri kaikkia olosuhteita varten on tekniikkaa kehitettävä. Olosuhteita ei voi valita, eikä heittosuuntaa. Jos menestystä aikoo tulevaisuudessa saavuttaa, on otettava haasteita ja harjoiteltava heikkouksia ensisijaisesti ja haettava juuri sellaisia olosuhteita. Sitä kautta vahvuus syntyy, eikä koskaan pidä syyttää olosuhteita, sillä ne ovat ne, mitä ovat ja niissä käydään kisat ja kaikille samat.

Annetaan nuorille urheilijoille henkinen tukemme ja aikaa, tulosta kyllä syntyy. Yleisurheilun lajikirjo on niin valtava, että sieltä kaikille varmasti omansa löytyy, jos on löytyäkseen. Muutoin on vain keskityttävä pokemonien etsimiseen, jos ei kilpailuvietti pahemmin ratakisoissa iske.

Muita ja muualle pistäviä

Enpä arvannut viime torstaina, mikä ja missä täräytti jalkaani kiinni, kun etsin teltanpaikkaa Savitaipaleella ennen kirkkolaulujani. Miulla kun on tapana reissuilla yöpyä teltassa. No niin.

Iltapäivällä jalat olivat aivan kunnossa etsiessäni teltalleni paikkaa Savitaipaleen kirkonkylän liepeiltä lenkkareissa. Kun vaihdoin esiintymisasun n. klo 18.20, en siinäkään vaiheessa huomannut vasemmassa jalkaterässä ja nilkassa mitään erityistä. Klo 19 aloitin laulut ja sitä oli kestänyt n. 45 min, kun tunsin kengännauhojen kiristävän. Ajattelin laulujen lomassa, että ”tulikohan vedettyä nauhat liian kireälle aivan vahingossa?!”

Ilta oli kaikinpuolin onnistunut, mutta tuo jalkaterä jotenkin ajattelutti. Vaihdettuani sakastissa taas vapaalle, vasen nilkka ja osa jalkaterää olivat turvoksissa ja nilkka ulkosyrjän puolelta kosketuskipeä. Kipu ei ollut nivelessä, vaan nilkan ulkopinnassa. Ei se sen valmiimmaksi sitten eiliseen mennessä ollut tullut. Kävin kaiken varalta Juankoskella päivystyksessä näyttämässä. Jokin iho-infektio, määritteli lääkäri ja määräsi antibiootteja kourallisen. Enpä ole ennen moista kokenut, mikähän lie puraissut tai tökännyt nilkkaan. Kenties joku lukija osaa kertoa, jos vaikka samanlaisia oireita on potenut.

Marjastamista tai muutakaan elämistä ei haittaa, mutta hivenen häiritsee.

Kipu kuin kipu, pisti silmään tai nilkkaan. Vaiva se on aina!

Jätä kommentti

*