Sitä ei voi koskaan tietää

Veden äärellä rauhoittuu, Vaikkojoella.

Veden äärellä rauhoittuu, Vaikkojoella.

Kaavia kauneimmillaan, kun luonto kukoistaa ja tuoksuu

Kaavia kauneimmillaan, kun luonto kukoistaa ja tuoksuu

Taivaan ilotulitusta kesäkuussa 2016

Taivaan ilotulitusta kesäkuussa 2016

Suo, pitkospuut ja luonnonrauhaa Luotosella

Suo, pitkospuut ja luonnonrauhaa Luotosella

Sielu lepää, silmät lepää, kukaan ei tätä miulta epää.

Sielu lepää, silmät lepää, kukaan ei tätä miulta epää.

Mitähän tuo otsikkokin tarkoittaa?

Pitää lähteä oikeammin jo 55 vuoden takaa. Hakeuduin keskikoulun jälkeen v. 1963 vähän kauemmas Lappeenrannasta, vaikkei ikää ollut kuin se vaille 18 vuotta. Olisin päässyt Joutsenon Opistoon, mutta se oli liian lähellä kotiseutua. Lahti kiinnosti: sopivan lähellä ja riittävän etäällä.

Lienee karjalaisella ajattelulla ollut jotain tekemistä, mutta oli helppo silloin jo tutustua uusiin ihmisiin. Hetken kun jutteli, niin tuntui melkein sukua olevan. Tuttua, eikö vain. Siellä Lahdessa oli muuan opiskelukaveri, Kekäläisen Pekalle jo kihlattu neitokainen, Alise Virransalo, kotoisin Kaavilta. Paikkakunnan nimi vaikutti silloin aika eksoottiselta. En ollut koskaan kuullutkaan. Olihan siellä Lahden Kansankorkeakoulussa opiskelijoita ympäri Suomen, mutta kaikki eivät vain jääneet mieleen tai ei ehtinyt tutustumaan.

Välillä elämä kuljetti Helsinkiin ja liikunnanohjaana 1970 – luvun alussa oli työpaikkoja tarjolla, kun Suomen liikuntapaikkoja alettiin todenteolla luoda ja varsinkin kun kehittelivät liikuntalain ja siinä määriteltiin kuntien vapaa-aikapuolen virkoja. Jossain vaiheessa, v. 1973 oli ensimmäisen paikan vuoro ja se sattui Ylämaalle, nykyistä Lappeenrantaa, itärajalla, josta suurin osa jäi rajan taa ja tunnettiin kuuluisana Säkkijärvenä sekä spektroliittikuntana.

Yhteistyötä tehtiin läheisen kaupungin kanssa ja järjesteltiin ”nuorisovaihtoa” eli linja-biili täyteen ja naapurin nuorisodiskoihin ja jos vaikka mitä. Kale Hokkila tuli niiltä ajoilta tutuksi. Olin hänen veljeensä ehtinyt Helsingin suunnalla tutustua jokunen vuosi aiemmin.
Yksi paikka ei kauan viehättänyt tai ei tarjonnut riittävästi elämisen mahdollisuuksia, vajaa vuosi, ja Ylämaan jälkeen seuraava kohde löytyi aivan eri puolelta, Isostakyröstä, Etelä-Pohjanmaalta v. 1974. Pidempiaikaiseen viihtymiseen ei tuntunut olevan mahdollisuuksia sielläkään vai oliko vielä evakonveret liikkeellepaneva voima. Tuli luettua kuntalehdistä avoimia virkoja ja kas kummaa: Kaaville hakivat liikunnanohjaajaa. Se paikkakunnan nimi oli jo tuttu 10 vuoden takaa. Paperit vetämään ja niin siinä kävi, että miusta tuli kaavilainen. Olihan miulla se yksi tuttu sieltä Lahden ajoilta. Kartasta katsottiin, missäpaikkakunta oli. Samalla leveyspiirillä kuin Isokyrö itäänpäin.

No, mitenkäs kävikään? Ei miulla muuta sidettä ollut Kaaville kuin em. Alise ja ilmeisesti perheellinen, ajattelin samoin kuin itsekin. Karjalaispojan uteliaisuudella omaisuus siirtyi Savo-Karjalan rajamaille v. 1975 tammikuussa. En ollut ennen koskaan käynytkään tällä suunnalla. En edes koko hakuprosessin aikana. Ei siinä mitään.

Alise oli vaihtanut sukunimensä Kekäläiseksi ja oli perheineen tilapäisesti tuusniemeläinen, mutta samana vuonna palautuivat samaan kerrostaloon, mistä perheellemmekin asunto järjestyi. Yksi tuttu siis ja kaavilainen.
Elettiin ensimmäistä syksyä, nuorisopuolen virka oli ollut haussa 1976 alussa. En sen kummemmin seurannut valintamenettelyä, kunnes yhtenä päivänä ilmestyi em. Kale Hokkila Kaaville. Sama Kale, johon olin tutustunut Ylämaalla asuessamme reilut kaksi vuotta aiemmin. Hän oli Joensuusta lähtöisin, karjalaisia, kuten miekin. Kun virka oli tullut hakuun, Lappeenrannan pölyt oli ollut halukas jättämään taakseen ja muuttamaan Savoon. Maailma kutistui entisestään. Ei sitä olisi koskaan arvannut, eikä voinut koskaan tietää, että Kaavilla tavataan.

Ihmettelin monesti jo siinä vaiheessa, mikä tässa paikassa viehättää. Ehkäpä ympäröivä luonto. Tietenkin Savossa tiedettiin paikkakunta nimeltä Kaavi, mutta mielestäni hyvin monta kertaa sai selvittää, missä sellainen paikkakunta on. Kaavi kuuluu edelleen väestökatoalueisiin. Suurihan tämä ei koskaan ole ollut. Parhaimmillaan 6000-7000 asukasta.

Pääsin mukaan Vaikkojoki-projektiin. Uittoväylästä melontareitiksi ja vapaa-ajan kalastuskohteeksi, kun projekti oli aivan äskettäin käynnistynyt. Vain Luikonlahden kaivos oli oikeastaan kunnan ohella suurempia työllistävä työnantajia. Maaseutua oli maanviljelyksen avulla pääosin elettiin. Ei siis mitään merkittäviä muita yrityksiä ollut.

Jokiprojekti valmistui 1980-luvun alussa ja miulle lankesi tehtävä markkinoida melontareittiä milloin minnekin. Tästä varmaan olen aiemminkin kertonut, mutta kertaanpa vielä.
Sain tehtäväkseni mennä markkinoimaan Helsingin seudun melojille paikkakuntaa nimeltä Kaavi ja erityisesti Vaikkojokea. Soutustadionilla melojat pitivät silloin pikkujouluaan. Varustauduin kertomaan seikkaperäisesti. En päässyt alkua pidemmälle, kun muuan meloja keskeytti miut sanoen: ”Kyllähän me Vaikkojoen tiedämme, kun Erämelojien porukalla ollaan jo parikymmentä vuotta käyty avaamassa melontakausi. Se oli silloin vielä uittojen jäljiltä vähän hankala!”

Mie olin hetken hiljaa, oikeastaan ensimmäistä kertaa ja kunnolla. TIESIVÄT, MISSÄ KAAVI JA VAIKKOJOKI ON! Enpä olisi ikinä arvannut, että paikkakuntahan on tunnettu. Kun ei sitä voi koskaan tietää, kuka ja minkä vuoksi ihmiset ovat liikkuneet harrastustensa tai töittensä parissa ja kun täältä muuttaneet ovat rakentaneet omaa verkostoaan. En ollut sitä osannut kuvitella.

Oli vain pakko uskoa, että Kaavi tunnetaan, vaikkei se ihan aina niin mennyt, mutta kun avasi suunsa ja kertoi, mistä olen, niin ei mennyt aikaakaan, kun vastauksena sain: ”Aitini mummo oli sieltä tai se ja se ja se!”

Muuan täysin helsinkiläis-sukulaispoika oli löytänyt mieleisensä kumppanin siltä suunnalta. Olivat käymässä sukulaisissaan Joroisissa ja kun tuli tuon nuorikon, Merjan, kanssa puhetta, niin arvatkaapa vain. Ihan oikein. Hän mainitsi isänsä olevan Kaavin Luikonlahdesta. Sitten kesä-pari myöhemmin tulivat käymään luonamme kylässä. Tällä ensimmäisellä kerralla Merjalla oli paras ystävänsä Tarja mukana, joka kertoi olevansa Jämsästä. Sen verran oli Tarjakin perillä, että tiesi mummonsa olleen täältä päin. Kun sitten menivät käymään Kaavin hautausmaalla, niin kas kummaa: Merjan ja Tarjan mummot nukkuivat ikiuntaan vierekkäisillä hautapaikoilla, niin: Kaavilla. Helsinkiläisyys häipyi kauas.

Nyt kun olen taas toistaiseksi ankkuroitunut Kaaville, niin ihan järkijjään törmää ihmisiin, jotka paikkakunnan tuntevat. Kristiinankaupungin kirkkoherra Martti Toivanenkin mainitsi, että ”sieltä Viitaniemestä, Säyneisen suunnasta eli entiseltä Kaavilta oli isäni kotoisin”.
Karjala-lehden päätoimittaja Markus Rissanen kertoi mummonsa olleen Kaavilta, Rissasia. Vastikään Lappeenrannan suuntaan kun olin yhteydessä, niin sieltä sain vastauksen: ”Äitini mummo oli Kaavin Multimäestä lähtöisin, Venäläisiä sukujaan”, tai nyt viikonvaihteessa Helsingissä Karjalatalolla käydessäni Uusien karjalaisten laulujen kirjojen julkistamistilaisuudessa, muuan iäkäs rouva halusi kertoa, että ”mummonsa oli Luikonlahden ja Maarianvaaran väliltä, Nina Räsänen ja sukunsa kuului Tiilikaisiin”.

Niin se maailma vain kutistui entisestään. Tampereella tuomiorovasti Olli Hallikaiseen tutustuessani, hän kertoi ensitöikseen olevansa Kaavin Rovevaarasta. Hyvinkäälle yhteyksiä ottaessani, eläkeläisjärjestön puheenjohtaja Kaisa Lanttola ilmaisi olevansa Kaavilta syntyisin. Kylää en muista, mutta Rovevaaran suunnalta hän lienee lähtöisin.

Sitä en olisi koskaan voinut tietää, kun ensi kerran kuulin nimen Kaavi, että se jättää pysyvän merkkinsä miuhun. Ei tarvitse enää koskaan sen kummemmin miettiä sitä, tietävätkö ihmiset Kaavi-nimistä paikkaa. Jopa Lappajärven kanttori tiesi, missä Kaavi on, kun oli kanttoriopiskelujensa yhteydessä saanut elämänkumppanikseen kuopiolaisen neitokaisen ja joka oli opettanut, ettei Kaavi ole Kaavi, vaan KUAVI, kuten hän miulle asian ilmaisi.

Sen verran tämä elämä on opettanut, että ihmisiä on täällä asunut ennenkin, evakoita muuttanut ja erilaisten ristisiitosten kautta laajentaneen reviiriään ympäri Suomea. Senkin olen oppinut näitten yli 43 vuoden aikana, että yleisesti pitää aina mainita savolaisittain KUAVI, niin johan uppoaa. Alkaa tarina lentämään ja yhtenä tulee esille Iloharju – suosittu tanssipaikka aikanaan, minkä naapurikaupungin suuri poika Juicekin lauluun saakka otti käyttöönsä ja Dingon kuuluisa keikka Iloharjulla, kun kylän nuoret miehet olivat sitä mieltä, että Neumann liikaa villitsee ”meijjän naesija”. Kun nakkasivat muutamia raakoja kananmunia Dingon vahvistimiin, niin kalliit toosat hiljenivät, eikä ilta ollut Iloharjulla kunnolla päässyt edes vauhtiin. Lehtiin Kaavi nousi ja Neumannin Dingo-muistelmissa asia tuodaan varsin ärtsysti esille. Keikka meni poskelleen, mutta Kaavi ja Iloharju tulivat tunnetuiksi.

Enpä olisi osannut edes kuvitella pääseväni tällaiselle paikkakunnalle, mistä en koskaan ollut kuullut mitään muuta kuin silloin keskenkasvuisena, että opiskelututtuni Alise oli täält, 55 vuotta sitten.

Muuan kokemus viime kesältä, kun olin Karjalaisten kesäjuhlilla Seinäjoella ja leirintäalueella telttamajoituksissa. Läheiselle palstalle ilmaantui asuntoauto. Pattijoelta olivat tulossa, Raahen liepeiltä. Kun sitten mainitsin sanan Kaavi, niin vastauksena kuului: ”Olen minä siellä käynyt räjäyttämässä muutamien omakotitalojen pohjia ja että kaverini ovat juuri purkamassa Kaavin vanhaa koulua!” Just joo!

Sitä ei onneksi voi koskaan tietää, mitä elämä tuo tullessaan ja minne se kuljettaa. Suomi on vieläkin arvoituksia täynnä.

Nyt on tietenkin erilainen tilanne, kun kiertelen lauleksimassa Jäämeren ja Laatokan välillä, että aina tulee yhteisiä tuttuja keskusteluissa, enkä voi välttää sitäkään, etteikö heidän joukkoonsa eksy joku Kuavilta lähtöisin oleva.

Jätä kommentti

*