Tahdissa – mars!

Palvelukseen astumismääräystä noudatti taas uusi ikäluokka, naisia ja miehiä, jotka haluavat täyttää kansalaisvelvollisuutensa isänmaan hyväksi. Valitettavaa on se, että iso osa ei halua tai ei jaksa puoltakaan vuotta yhteisasumisessa tai fyysisissä harjoituksissa. Määrä taitaa vain lisääntyä vuosi vuodelta. Puolustustahto ja heikko yleiskunto ovat suurin syy muista henkilökohtaisista syistä puhumattakaan.

Oman ikäluokkani v. 1945 syntyneitten kohdalla tilanne oli täysin toinen. Oli totuttu tekemään fyysistä työtä, katsottiin kunnia-asiaksi suorittaa varusmiespalvelus ja oppia asumaan ja työskentelemään yhdessä. En halua vähätellä ollenkaan sen tai tämänhetken henkilökohtaisia valintoja, jokainen tekee oman päätöksensä. Itselleni oli päivänselvää astua palvelukseen ja vuotta etuajassa eli vapaaehtoisena. Sattui vain omalle kohdalleni se ratkaisu parhaiten. Kutsu kävi Kouvolaan, Karjalan Prikaatiin lokakuussa 1964.

Fyysisen peruskunnon vahvistaminen ennen palvelukseenastumista on suotavaa, sillä silloin selviytyminen kaikessa on paljon helpompaa. Yhdessä asuminen, 20 soturia samassa kämpässä, ei silloin tuottanut tuskaa. Tänä päivänä sotilastuvat ja perheet ovat pienempiä, yksilölle halutaan antaa oikeus omaan huonetilaan, jolloin yhteisasuminen on monelle ylipääsemätön tilanne. Yksiöitä ei onneksi kasarmeissa kuitenkaan ole.

Ottaahan se oman aikansa tottua eri puolilta Suomea ja erilaisista elämäntilanteista tulevien kanssa elämään, mutta on se rikastakin aikaa. Kuka kuorsaa, kuka haluaisi olla rauhassa, joku taas haluaisi olla koko ajan keskipisteenä kehuksimassa itseään. Yhteisasumisessa särmät hioutuvat, sillä on vain tasavertaisia alokkaita, sotamiehiä, jne. Kaikkia käsitellään tasa-arvoisesti. Etuuksia saavat vain esim. edustusurheilijat, kansallisella tai kansainvälisellä tasolla.

Kaikilta kuitenkin vaaditaan samaa sotilaallista käytöstä, oli rikkaampi tai köyhempi, suurempi tai pienempi. Rikkeistä ei selviä rahalla. On vain sotilas toisten joukossa.

On siellä vilpittömän hauskojakin kavereita, sanavalmiita joka tilanteessa. Muistan alokasajaltani muuan Multasen. Olimme komppanian käytävällä, n. 200 sotilasta ja vääpeli huomasi Multasen rintataskun napin olevan auki ja kysyi: “Alokas Multanen, imetättekö?” Vastaus tuli lennosta: “Kyllä, herra vääpeli! Olen raskaana!” Vääpelin pokka petti hivenen ja samalla toisiltakin. Kuului vain naurunpyrskähdyksiä. Multanen ei ilmeisesti ollut edes isä, sillä eihän silloin imetetä, jos odotetaan. Vastaus vain tuli niin nopeaan, ettei kukaan ennättänyt sitä sen enempää miettiä.

Nykyajan naisvääpeliltä olisi varmasti tullut kuittaus virheestä.

Tämänpäivän sotilaselämä on paljonkin erilaista, johtuen mm. naisten mukanaolosta. Tällä en tarkoita sitä, että se olisi hyvä tai huono asia, vaan sitä, että esimiehinä olevat naiset omaavat saman arvonannon kuin miehetkin. No, monella nuorella miehellä on kenties vanhempi sisko, joka on ollut kova komentamaan tai sitten terhakka äiti, joka on pitänyt sotilaallista komentoa kotona. Siten varusmieselämä ei poikkea kotioloista.

Itselläni varusmiespalvelus kesti poikkeuksellisesti vain 10 kk, kun saimme yhden kuukauden “hyvitystä” hyvin sujuneesta ajasta. Totuus oli kuitenkin se, että Puolustusvoimien täytyi jo silloin, yli 50 vuotta sitten säästää ja vuoden 1965 aikana jokaisen ikäluokan palvelusaikaa lyhennettiin kuukaudella. Valtionvaroja säästyi siten kolmen (3) kuukauden menoerät ja kulut. Olihan se iso raha. Mielelläni miekin olisin täyden ajan palvellut, mutta kun siviili koitti elokuussa, niin monelle se merkitsi paljon. Esimerkiksi koulujen alkaminen ja opiskelujen jatkaminen oli mahdollista. Syyskuulle mennyt siviiliinpääsy olisi aiheuttanut erivapauksien anomista jne. Ainakin pientä kiusaa.

Simputus tai ylimääräinen sotilasarvon korostaminen oli tavanomaista. Joskus juostiin kasarmin ympäri keskellä yötä, kun muutamat eivät vain rauhoittuneet. Kun lähes 200 kärsii siitä, että muutamat hölöturvat eivät malttaneet pitää leipäläpeään ummessa yöllä, vaan häiritsivät unirauhaa. Lopulta siitä kuitenkin kärsivät häiriköt.

Muuan alikersantti halusi testata tuvassamme alokkaitten ketteryyttä. Ilmoitti, että “vesi nousee”. Siinä sitä hypeltiin lattialta jakkaroille, yläsängyille ja kaapin päälle, kun vesi nousi yhtenään. Sitten muuan karskinkokoinen nyrkkeilijä-alokas otti saappaan jalastaan ja paiskasi ikkunoista läpi ja ilmoitti: “Herra alikersantti, nyt ei vesi nouse tässä tuvassa enää koskaan!” Alikersantti meni todella vaikeannäköiseksi ja niiltä jalansijoiltaan pyörähti häviten nopeasti pois. Ovi vain kolahti. Asia ei jäänyt seuraamuksitta, luonnollisestikaan. Alikersantistakin tuli ihan inhimillinen esimies sen jälkeen. Aina sitä joku halusi juoksuttaa ylimääräisiä, mutta tämä tapaus rauhoitti koko komppanian.

Joskus jotkut halusivat henkilökohtaisilla suhteillaan saada ylimääräisiä vapauksia. Se olisi mennyt olankohautuksella, mutta kun jatkuvasti tekivät selväksi kehuskelemalla, niin joskus läikähti yli. Kasarmielämässä suihku oli hyvä rauhoittamiskeino, mutta kun muuan, nyt jo edesmennyt, tarrautui patjaansa kiinni, ei sekään ollut este. Karhunvoimainen kämppis otti kaverin patjoineen päivineen ja kantoi suihkuun pienistä pyristelyistä huolimatta. Siellä sitten levitti entinen kehuskelija” raikkaan suihkun jälkeen patjojaan ja lakanoitaan kuivamaan. Nolona tuli takaisin ja levitti kevyen kenttäpatjan laverille ja manttelin peitoksi. Eipä kuulunut sen koommin juttuja perhetutusta pataljoonan komentajasta.

Toisen tapauksen vielä kerron: Olimme Utissa kesäkasarmeilla. Muuan kaveri seurusteli kenraalin tyttären kanssa. Aina kun tuli jotain ylimääräistä tehtävää illaksi, poika ilmoitti kenraalin pyytäneen käymään. Kun sitten selvisi tuo seurustelusuhde, niin Utin kasarmien nurkalla oleva iso sadevesitynnyri toimi suihkun korvikkeena. Samainen karhunvoimainen otti pienenlännän sotamiehen syliinsä, upotti pää edeltä sadevettä täynnä olevaan tynnyriin, nosti ylös. Antoi hetken hengähtää ja taas uitti ja väliin kysyi: “Vieläkö sulla on kiire sen kentsun tyttären luo?” Ei ollut enää kiirettä.

Karhunvoimainen sanoikin sitten lopuksi:” Jos sulla on kiire naisiin, sen ymmärtää jokainen, sillä onhan meillä melkein kaikilla. Sano se suoraan, mutta älä vedä sitä kenraalia aina mukaan. Ei sitä siihen tarvita!” Kun näin sovittiin, ei sen jälkeen ollut ongelmia.

Tämän päivän varusmiespalvelus on enemmän steriilimpää monelta osin. Perustilanne kuitenkin on säilynyt: sotilaskuri. Onneksi on.
Lomat pyörivät joka viikonloppu, kenties säästösyistä. Asusteet ja varusteet ovat nykyaikaisempia, mutta muuta eroa ei enemmälti ole. Päivärahat riittävät hyvin sotkussa eli sotilaskodissa kahvitteluun, ei muuhun. Tupakoitsijat joutuvat aika tiukille, mutta elämä on valintoja täynnä. Silloin joku takavuosina säästi kaikki päivärahansa, kun isä oli sanonut niin. Helppo oli päivärahoista myös päästä eroon.

Liftareita ei nykyisin juurikaan näy, kun on lomakuljetukset. Ennen oli toisin, se oli sen ajan ilmiö.
Se, mikä on samaa, on henki, joka leijuu tuvissa aina yön jälkeen. Se kuuluisa yhteishenki.

10 kuukautta ja lyhyempikin palvelusaika opettaa valtavasti erilaisia elämäntaitoja, joista on hyötyä koko loppuelämän ajan. Sen vuoksi suosittelen, vaikka vähän vaikeamman kautta, suorittaman varusmiespalveluksensa. Varmasti on sen arvoista. Elämisen arvoista.

Jätä kommentti

*