Toisenlainen ”Tuntematon sotilas”

Viime päivien puhutuin elokuva on uusi versio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Varmaan ihan hyvä, kun veteraanitkin sitä kiittelevät.

No, miepä laitan tähän jatkoksi rauhan ajan sotimisesta pienen ”taidonnäytteen”. Miekö olen tai en pääosassa?! Kuvitteellistako? Ei. Aivan tositapaus. Kerron kuitenkin tämän ”minä-muodossa”, kun tuntuu jotenkin läheiseltä.
Kuten tiedetään, niin ainakin silloin joskus oli intissä luonnollisena tapana väistellä vähän eli lintsata tai muuten vain ottaa kevyemmin ja sitähän tämäkin kirjoitus nyt sitten on tai markkeeraa.

Elettiin vuotta 1965. Viimeinen sotaharjoitus Pahkajärvellä, nykyisen Vekarajärven varuskunnan kyljessä.
Kersantti E.R. suoritti hiljaisen herätyksen. Aamuruokailua seurasi pieni tilannetiedoitus:
– Vihollinen on päässyt yön aikana etenemään ja on muutaman kilometrin päässä. Valmistautukaa lähtöön jne.
Lähdettiin liikkeelle. Ei se äänettömästi tapahtunut. Pakit ja varusteet kolisivat toisiaan vasten. Koliskoot, ajattelin, leikkisotaahan tämä vain on. Menin vähän sivummalta. Ajattelin, että kuollaan kaikki, jos jonossa marssitaan.
Joukkue lähti kiertämään edessä olevaa mäkeä vasemmalta. Mie vähän erkanin ja lähdin oikealle. Nousin loivaa, metsäistä rinnettä ylös ja päästyäni puoliväliin, taistelu alkoi. Kaikkialla alkoi kova huuto. Kovaääninen taistelu oli alkanut keltaisten ja sinisten välillä.
– SARRRRRRRRRRRRRRRRRJA, SARRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRJA! Olet kuollut!

Joku sininen vihollinen, jääkäri, kohdisti laukauksensa ja ampumisensa miuhun.
– Ai miekö?
– Sinä, juuri sinä!
– No, ei kai tässä muu auta kuin mennä takaisin kaatuneitten kokoamispaikalle. Koetahan taistella. Mie lähen!

Käännyin ja läksin takaisin teltalle. Vihollinen jäi metsään. Hävisi siitä jonnekin hyökkäilemään. Majoitusalueelle oli jäänyt lämmin teltta. Edellisen yön unet olivat jääneet vähälle. Leiripaikalla ei muita näkynyt. Siellä jossain ne toiset ”moneen kertaan kuolleet” taistelivat edelleen. Mie tunsin itseni kuolleeksi, enkä sen vuoksi voinut jatkaa sotaa. Parempi oli tulla telttaan nukkumaan kuin jäädä metsään mätänemään.

Makasin teltalla, tein välillä kahvit. Äänet häipyivät telttakylän ympäriltä. Minnehän lienevät menneen? No, eipähän ollut miun murheeni. Olipa mukava sota, ajattelin. Tätä se sota on parhaimmillaan, leikkisota. Kun kuolee heti alussa, niin ei tarvitse, eikä voi sen jälkeen kuolleena enää ketään ampua.

Päivä meni rattoisasti.

Ulkoa alkoi kuulua ääniä. Sotatilanne oli jo ohi. Päivän sota vain. Väsyneet ja likaiset sotijat, keltaiset, palailivat teltoille hävittyään tämän päivän taistelut. Leikkiä, mutta jonkun mielestä ihan totista toimintaa.

– Terve pojat, tervehdin heitä puhtaissa kamppeissa. Puhtaana ja iloisena.
– Miten sää olet jo täällä? Etkö sää ollukkaan sotimassa? kysyi Jaatinen, Mansen mies.
– Mie kuolin jo heti sovan alussa ja ajattelin, jotta työ selviätte helpommalla, kun mie tulen tänne riutumaan valmiiks, ettei teijän miun ruumistani tarvitse metäst etsiä. Enhä mie voinu ennää sen jälkeen ampuu, kun olin kuollut taistelussa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.
– Oot kyllä aika sälli. Miten sää onnistutkin aina luistamaan näistä sotahommista ja vielä alikersantti?
– Miulla kun ei ole omaa ryhmää ja kun mie olen näin pieni ja joukon jatkona, niin eipä miuta kukaan huomaa eikä kaipaa. Kai se on sitäkin, että pitää aatella näis leikkihommissa vähän omilla aivoillaankin. Näi miusta on jotenkin mukavampaa.
– Älä viitsi. Ei se mua häiritte. Oikeestaan vaan huvittaa, et kui sää ain keksitkin.
– No, se on sukuvika, vissiin. Tai ei se sitä ole, ko miun isäin oli ammattisotilas aikanaan siellä Kannaksella Kiviniemessä. Oikeestaan, miuta ei oikeen huvita lähteä rypemään ja kun en pidä itsestäin suurta ääntä, niin eivät huomaakaan mitään.
– Tiedän, mitä tarkoitat. Jaatinen lähti ja naureksi mennessään.

Eikä siitä kukaan muukaan puhunut, tuskin huomasivatkaan.

Kersantti saapui paikalle.
– Sota on loppunut, huollatte varusteenne. Hävittiin tämä sota. Lepäätte ja huomenna lähdemme sitten Kouvolan kasarmille.

Ehkä sitä oikeassa Tuntemattomassakin piti osata ajatella, eikä suinpäin syöksyä vihollista kohti.

No. Kaksi eri asiaahan nämä olivat. Toisessa totiset paikat, toisessa … kuka mitenkin. Jospa tästä on opiksi tai iloa jollekin, joka varustautuu varusmiespalvelukseen. ”Erilainen Rokka” rauhan ajan sodassa.

Jätä kommentti

*