Tuomaisen Kalle Kaavilta Vesisaaren tunnettuja suomalaisia

Heitäkin on elossa, jotka Kallen tunsivat. Elihän hän aina 1960-luvulle saakka, tosin Pohjois-Norjassa Finnmarkenin läänissä Vesisaaren kunnassa.
Mikä teki Kallesta erikoisemman kuin monesta muusta Suomesta leivän perään kulkijoista? Onhan heitä ollut vuosisatojen ajan monia ja valtaosa on tullut takaisin.

Äitini isovanhemmille Pohjois-Norja ja meren vilja koituivat pelastukseksi pahojen nälkävuosien aikana 1860-luvulla. Pahimman mentyä Suomessa ohitse, palasivat takaisin ja jatkoivat elämistään Laukaassa ja myöhemmin Lappeenrannassa.

Mitenkä Kalle sitten?
Huutolaispoika eleli toisten nurkissa Kaavin Maarianvaarassa, orpo, kun ei muutakaan elämisen mahdollisuutta ollut. Ripillepääsyä varten piti lainata isännän kirkkohousut. Ei kuitenkaan voinut laittaa niitä jalkaansa, että olisivat siistinä kirkossa. Pitkin metsiä oli jalkaisin hilipassut housut kainalossaan. Laittanut housut jalkaan siimeksessä kirkon liepeillä ja sama näytelmä takaisin mennessä. Isäntä sai housunsa ehjinä ja siisteinä.

Sitten oli kuullut, että Norjassa tarvittiin apumiehiä kalastuspaatteihin. V. 1911 hiihtämällä oli pistellyt menemään, 1300 km, päässyt töihin ja saanut omaa rahaa sen verran, että pärjäsi. Tuli takaisin Kaaville, mutta kun v. 1914 sai tsaarilta määräyksen lähteä sotimaan Krimille, arveli Kalle elämänsä aivan erinäköiseksi. Otti uudelleen suunnan Vesisaareen ja jäi sille tielleen. Reilut 100 vuotta sitten.
Ongelman lykkäsi, kun pysyvää lupaa ei myönnetty kuin aviossa oleville. Oli käyttänyt leipomis- ja pyykinpesupalveluita Vesisaaressa ja tutustunut nuoreen naiseen nimeltä Karoline, o.s. Puikko, suomalaisjuurinen.
Ei ollut kovin aikaa enää viipyä Norjassa. Sai tuuman. Meni Karolinen luo ja kysäisi: ”Voisitko jatkaa leipomista ja pyykinpesua minun huushollissani?”

Suora kosinta sai ”kyllä”-vastauksen ja muutaman päivän perästä menivät vihille. Asuivat Karolinen asunnossa, kunnes myyntiin tuli Viinikan talo, niin ostivat Karolinen kanssa asumuksekseen v. 1918. Kalle ei silloin vielä ollut virallisesti Norjan kansalainen, joten laina otettiin Karolinen nimissä.

Siinä asuivat ja elivät, rakensivat ja kehittivät. Saivat perillisiä. Kalle kuoli v. 1964. Viimeisimmät vakituiset asukkaat kiinteistössä olivat Ida ja Alf – lapsettomat sisarukset ja perilliset, jotka lahjoittivat kiinteistön kaikkineen Vesisaaren kunnalle 1980-luvulla.
Siitä tulikin matkailunähtävyys, sillä kunta muodosti paikasta Kotiseutumuseon, joka tunnetaan nimellä Tuomaisen talo – Tuomainen gården.
Niin paljon kiinnostava paikka oli, että kun Vesisaaressa paljastettiin maahanmuuttajien muistomerkki 1977, tilaisuuden vieraana ollut silloinen tasavaltamme presidentti Urho Kekkonen vieraili Idan ja Alfin luona Tuomaisen talossa.

Suomalaisille sauna on ollut aina tärkeä. Kiinteistön sauna on jäänyt myös elämään edelleen. Saunan käyttäjät ovat vuosikymmeniä sitten perustaneet yhdistyksen nimeltä Tuomaisen saunan ystävät .
Kaksi kertaa kuukaudessa sauna lämpiää ja yhdistyksen jäsenet kokoontuvat kylpemään, torstaisin. Talon leivinuunia lämmitetään kesäisin kotiseututapahtuman yhteydessä ja kaikki halukkaat saavat tuoda leivonnaisensa paistumaan ja myymään. Pitkä on jono joka kesä molempiin, saunaan sekä leivinuunin ääreen.

Näin Tuomaisen Kalle – sikäläisittäin Karl Tuomainen, sai arvoisansa elämän. Huutolaispojasta kasvoi merkittävä henkilö Vesisaareen. Ainut asia, joka oli Kallea jäänyt harmittamaan, oli se, ettei rukiin kylväminen onnistunut, kun kesät olivat niin lyhyet. Muuten kyllä pärjäsi, jopa suomenkielellä. Ei ollut halukas opettelemaan norjaa, sen paremmin kveenin kieltäkään. Silloin Vesisaaressa oli paljon suomalaisia ja aina apua löytyi. Ja osasihan Karoline- puolisonsa molemmat kielet.

Kiinteistön ostosta tulee ensi vuonna 100 vuotta. Varangin museo, joka hallitsee myös Tuomaisen taloa, on suunnittelemassa juhlatapahtumaa, kunhan asiat loksahtavat paikoilleen. Kenties tulevana vuonna tai seuraavana.

Kalle Tuomainen lienee ainoa suomalainen, ainakin ainoa kaavilainen, jonka kiinteistöstä on muodostunut Norjaan merkittävä matkailunähtävyys. Tuohon 100-vuotisjuhlatilaisuuteen Kaavillakin ollaan valmistauduttu, kunhan se aika koittaa.

Paljonhan siellä on suomalaisia vieraillut, niin savolaisia, kenties kaavilaisia, muitakin miun lisäkseni. Toimiihan Kuopiossa Tuomaisen sukuseura, joka on monta kertaa vieraillut ja vienyt kukkia Kallen haudalle.

Kuten aloitin, paljon on suomalaisia Norjaan muuttanut ja jäänyt sille tielleen. Harva on päässyt samalla tavoin historian kirjoihin kuin Kalle Tuomainen, huutolaispoika Kaavin Maarianvaarasta. Kotiseutumuseo on näkemisen ja kokemisen arvoinen. Sen oli tunnustanut Urho Kekkonenkin aikanaan. Tervemenoa!

Jos Kalle pääsi sinne hiihtämällä, niin nykyaikana onneksi on helpompiakin tapoja. Autolla tai moottoripyörällä on paljon yksinkertaisempi hurauttaa Vesisaareen ja takaisin. Ei sinne sen pidempi matka ole mennessä kuin tullessakaan.

Sen verran vielä mainitsen, että Varangin museon johtajana toimii Kaisa Maliniemi, jonka äiti oli Joroisista kotoisin. Hänen kanssaan on helppo suunnitella tulevaa tapahtumaa, kun suomalainen ajattelee hyvin pitkälle samalla tavoin kuin toinenkin suomalainen. Norjalaistem kanssa muutama vuosi sitten olin järjestämässä ensimmäistä 100-vuotisjuhlaa, sitä, kun Kalle henkikirjoittautui Vesisaaren asukkaaksi v. 1914. Mieleenpainuva tilaisuus.

Jos joku haluaa enemmän lukea Kalle Tuomaisen historiaa, niin Hans Kristian Eriksen on kirjoittanut teoksen Rajaseudun vaeltajia. Oli tarkoitus kutsua tuo kirjailija tilaisuuteen, mutta hänen elämänsä päättyi kuukautta ennen tuota juhlaa v. 2014. Netistä googlettamalla Tuomaisen talo – nimellä, löytyy lisää historiaa. Tosin siellä lukee Tuomalaisen talo, mutta samasta on kyse ja kuvia vertaamalla varmistuu.

Niin, laulamassahan mie olen samalla siellä käynyt jo seitsemän kertaa, kuten nyt syyskuussakin 2017, Vesisaaren kirkossa ja muuallakin, ja Tuomaisen talossakin muutama vuosi sitten. Nyt vein perinteen mukaisesti kukkia Kallen ja Karolinen haudalle. Hautapaikka löytyy kappelin puoleista sivua 8. tai 9. rivi.
Miulle on tavallaan langennut kaavilaisena velvollisuus olla yhteyshenkilönä Varangin museon ja Kaavin kunnan välillä. Eipä se haittaa, kuljenhan mie laulamassa tuolla Pohjois-Norjassa vuosittain muutenkin.

Museon 100-vuotisjuhla on sitten aikanaan. Talokaupasta käynnistyi Tuomaisen talon – Tuomainen Gårdenin historia.

Jätä kommentti

*