Tuttu juttu

Jokainen on varmaan jossain vaiheessa kolhaissut itseään tavalla tai toisella ja aivan harmittomissa tilanteissa. Varsinkin silloin, kun on juuri lopettamassa, hivenen väsynyt tai muuten kontrolli pettää. Moni on ajanut kolarin, kaatunut pyörällään, taittanut jalkansa aivan kotinsa lähellä. Ajatus perillemenosta aiheuttaa sen, että vaikka näkisi tai olisi periaatteessa tarkkana, ei se sitä kuitenkaan ole.

Kun tai jos olet matkalla johonkin ja siellä kenties pitää esiintyä, niin ajatushan on siellä jo heti lähtiessä, vaikka olisi kuinka pitkä matka. Paljon tapahtuu asioita sillä matkalla, joita ei rekisteröidä, vaikka nähdäänkin. Palautuminen arkeen eli liikenteeseen tulee joskus pahimman opetuksen kautta. No, tuo ”pahin” ei välttämättä tarkoita aivan pahinta.

Miulle on monesti sattunut. Muuan juhannus tulee mieleen. Olin viimeistelemässä sähköhöylällä aitan ovea, jotta se menisi sujuvasti kiinni. Sitten kuului huuto: ”Lopeta jo, nyt on Juhannus ja laitetaan lippu salkoon!” Mie siihen hihkaisin: ”Vain tämän!” No, mitä tapahtui? Samalla kun vilkaisin äänen suuntaan, sähköhöylä oli liikkeessä ylöspäin, ovi vähän heilahti ja kuului: ”Tsirp.” Tilanne sai aikaan sen, että yksi vasemman käden sormista oli aavistuksen lyhyempi. Ei siitä suoranaista palaa lähtenyt, mutta liikkuva höylänterä joka tapauksessa vei sormenpäästä nahkan. Ja vain siksi, että koetin kiirehtiä saattamaan työn loppuun, ennenkuin Juhannus koittaa. Ajatus oli siis siinä sekä kehoituksessa, eikä tarkkuus pitänyt loppuun saakka.

Joskus tehdään niin rutiininomaisesti asioita, että ajatus samalla tavoin saattaa viilettää ties missä.

Joskus takavuosikymmeninä sain olla kantamassa oman korteni kekoon Saimaan kanavan rakennustyömaalla. Olin silloisen TVH:n mittamiehenä silloisen Neuvostoliiton puolella Juustilassa eli viimeinen puomi ennen Viipuria.
Lähdettiin rajapuomilta moottoriveneellä Suomenvedenpohjaa pitkin Lavolan tukikohtaan, teroitettiin kirveet ja sitten hivenen takaisin vastarannalle raivaamaan linjaa maaston vaaitsemista varten. Meitä oli kolme. Kaksi teki ja kolmas odotti vuoroaan ja mie olin se kolmas. Oltiin oltu vajaa tunti siellä ja sanoin: ”Antakaas kun miekin raivaan linjaa”. Sain kirveen ja aloitin innokkaana. Kaksi parituumaista haapaa kaatui kertaiskuilla. Ajatus ei oikein ollut mukana vaan hillitön into. Kolmanteen puuhun terä ottikin vain sentin pari. Pieni hahmoitushäiriö.

Kirves napsahti jalkaterään, vastateroitettuna hyvin siistin jäljen jätti siihen. Jalassa olivat kumisaappaat, sukat ja villasyylingit, onneksi. Sanoin kavereille:” Kas kun napsahti kirves jalkaan”. Ei mitään reaktiota, arvelivat vain miun muuten horisevan. Sitten jatkoin:” Lieköhän ihan reikä tullut jalkaan?” Ei vieläkään mitään. Kipua ei tuntunut pienimmässäkään määrin. Viimein sai liikettä aikaan sanoessani: ”Taisihan siihen tulla reikä, kun verta pukkaa”. Silloin kaverit saivat liikettä aikaan, lopetettiin työt ja lähdettiin takaisin tukikohtaan, veneellä.

Tuo haaveri sattui vain, kun en ollut tarkkana ja rutiininomainen rytmi muuttui konemaiseksi tekemiseksi. Jos olisinkin huolella keskittynyt, niin ehkäpä ei olisi sattunut mitään, mutta millainen sitten päivästä olisi tullut ja miten se olisi jatkunut.

Nyt kuitenkin kävi näin. Päästiin veneeseen, mie keulalle. Otin saappaan ja sukan syylinkeineen jalasta ja huuhtelin veret pois. Ei onneksi ollut sattunut isoon jalkaterää kiertävään verisuoneen, viereen kuitenkin. Verentulo oli lakannut, eikä kipuakaan tuntunut. Testasin kavereitten sietokykyä, sanoin:” Aika jännä, kun laittaa varpaan suoraksi, niin haava menee kiinni ja kun koukistaa, niin iloisesti irvistää tai hymyilee!” Eipä kestäneet kaverit katsoa sitä näytelmää, vaan pyysivät lopettamaan. Onni onnettomuudessa siinäkin oli se, ettei isku vahingoittanut jalkaterää muuta kuin sen haavan verran, eikä kipua ollut oikeastaan yhtään. Kävelin kotiin, vaikka lääkäri sanoi, että taksilla. Eikä sen koommin tarvinnut edes särkylääkettä.

Mitäs vielä? Muuan sukulaismies vanhaan hyvään aikaan oli palaamassa poikansa kanssa töistä. Kotiin oli matkaa enää vajaat 100 metriä. Liukas mutka, syksyn ensimmäiset liukkaat. Mosse liukui suoraan vastaantulleen auton keulaan. Ajoneuvoissa ei silloin ollut turvavöitä. Törmäys oli kohtalokas. Sukulaismies kuoli, poikansa loukkaantui. Ja aivan lähellä kotiaan.

Tarkkuus ja kontrolli herpaantuvat päästessä lähelle kohdetta. Aivan samoin herpaantuu, kun joku asia on valmistumassa ja silloin.

Oltiin joskus vaeltamassa Karigasniemen suunnalla. Aamupäivällä vaille 10 alkanut vaellus venyi, yhteisestä päätöksestä. seuraavaan yöhön. Matkaa oli tehty taukoineen yli 15 tuntia. Väsymys ja kontrollia olivat jääneet matkan varrelle, kun joku kysyi: ”Minkä verran on perille?” Kartta oli mittakaavaan 1:100 000 ja näytin, että tuon mäen toiseen päähän. En ajatellut enää klo 01.00 kovin järkevästi sanoessani, sillä matkaa oli todellisuudessa yli viisi kilometriä. Tuskaisen pitkät kilometrit kieltämättä. Perille päästiin n. klo 3.30 ja oli vaellettu useita kymmeniä kilometrejä ja yli 17 tuntia yhtäsoittoa. Aivan turhan pitkä matka, muttei kenenkään auttanut valittaa, kun oli tarjonnut heille eri pituisia vaihtoehtoja ja niistä oli sitten valittu.

Monta kertaa työhön ruvetessa ei malteta levätä tarpeeksi, vaan pusketaan, kun on aloitettu ja vaikka kuinka väsyttäisi. Silloin yleensä sattuu vahinkoja eniten.

Kuka siitä syyttää, jos pitää taukoja riittävästi niin että työvire ja tekeminen on mielekästä. Ihminen ja varsinkin mies, sen tunnustan, on sen verran itsepäinen, ettei tunnusta väsymystään, vaan puskee ja puskee vaikka hampaat irvessä tai kynnet verillä, ”kun kerran tulin luvanneeksi, niin pakkohan se on tehdä!” Ei ole mikään pakko. Voi myöntää itselleen, että voimat käyvät vähiin.

Joskus muistan muuan hierojan, jonka voimavarat olivat vähäisemmät kuin monella. Tekniikka tosin jollain tavalla helpotti. Muuan potilas oli todella vahvalihaksinen ja sitä kun tämä hieroja runttasi oikein täysillä, kun ei muuten pystynyt, niin mustelmiahan siinä syntyi. Kun joutui venymään äärimmilleen, ei ollut lihastuntuma enää käsissään, vaan viimeisillä voimillaan joutui nuijimaan. Hierojan työ on niin paljon fyysistä, että on todella tarkkaan harkittava, riittääkö omissa lihaksissa voimaa hieroa oikein vahvaa henkilöä. Aina pitäisi olla enemmän, jolloin kontrolli voiman käytöstä on joka hetki.

Milloin lipsahtaa puukko sormeen, milloin kirves tekee palkeenkielen rukkaseen, milloin taas saha hyppää sijaltaan ja nirhaa jäljen käteen. Joskus vasara saattaa napsahtaa toiseen, naulaa pitelevään peukaloon tosi makeasti ja yleensä silloin, kun on olevinaan saamassa hyvän rytmin ja työstä tulee konemaista ajatuksen karatessa muualle.

Yksi virhearvio sattui itselleni joskus 1980-luvun alussa. Tuuli oli sen verran nostellut kattopeltejä, että piti lähteä nauloja napauttamaan. Sattui olemaan hivenen tihkuinen päivä. Ajattelin ensin kokeilla. Kumisaappaat jalassa ja peltikattonauloihin tukien pysyinkin hyvin katolla. Työ edistyi. Ajatus helposta onnistumisesta liiteli ilmeisesti muualla, kun huomasin, että nyt tuli lähtö. Kuminen märkä saapas ei ottanutkaan enää naulaan kiinni, vaan lähdin liukumaan kohti tikkaita. Räystäältä oli maahan vajaat kolme metriä. Onneksi valuin kohti tikkaita. Tai niin ajattelin, että hyvä, saan niistä kiinni.

Ei se ihan niin mennytkään, vaan vauhti oli sen verran kova, että tönäisin tikkaat edestä ja pudota rätkähdin tikkaitten päälle maahan. Ei siinä ehtinyt ajattelemaan mitään. Maatessani tikkaitten päällä, kuulostelin, kuinka kävi. Liikuttelin jalkojani, käsiäni, nostin päätä. Ei kuinkaan. Selvisin onnekkaasti ilman haaveria. Ei se varmastikaan olisi toisella kertaa yhtä kivuttomasti käynyt. Lopetin kuitenkin sen työn sillä kertaa, en luottanut tuuriin selvitä toiselta putoamiselta.

Pari vuotta sitten, kun täyttyneitä vuosikymmeniä olin juhlinut Lappeenrannassa ja palasin tyttäreni perheen luo Mikkelin liepeille ajatuksena jäädä yöksi sinne ennen Kaaville tuloa.
Lähdimme lasten kanssa hippasta leikkimään. Vaikka oli joulukuun loppu, niin lunta ei maassa ollut. Kylmää kuitenkin ja jäinen, paljas sorapiha. Siinä sitten lähdin takaperin karkuun karheapohjaisilla talvikengillä. Virhearvio siinäkin, sillä eihän se sorapihalla samalla tavalla luistanut kuin lumisella. Kenkä vain otti kiinni soraan ja silloin vaaria vietiin. Pää vain losahti jäiseen maahan. Onneksi oli pipo hieman pehmentämässä, mutta reikähän siihen tuli ja Mikkelin keskussairaalan päivystyksessä vetivät tikkejä takaraivon tuntumaan.

Ilmeisesti pääni on kuivettunutta keloa, kun sekään kaatuminen ei aiheuttanut mitään sen kummempaa. Sainpahan ”kauneusleikkauksen”, kun tikkejä laittaessaan nahkaa joutuivat vetämään kireämmälle niin, että varmaan muutama ryppy oikeni. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tuokin syntyi vain virhearviosta hetkellisessä leikinpidossa, missä ajatus ei ollut mukana liikkumisessa, vaan vain etten joutuisi hipan kiinniotetuksi. Ajatus ei kulkenut jalkoihin yhtä nopeasti siinä jäisellä sorapihalla.

Miksi mie tällaisia kirjoittelen? Siksi vain, ettei aina ole hyvää onnea, sitä ei vain riitä. Kannattaa olla tarkkana, lopettaa ajoissa, tietää rajansa, ikänsä. Keskittyä tekemiseen alusta loppuun saakka. Ei ennen, vaan aivan loppuun. Eikä kannata tehdä rutiininomaisesti, vaan keskittyen. Silloin pystyy välttämään monia vahinkoja. Joskus ne eivät pääty hyvin, eikä paluuta enää ole.

Tämä kirjoitus on tällainen 71-vuotiaan keskenkasvuisen aikaansaama. Varmaan moni pystyy tuota miun ”listaani” jatkamaan, eikä siinä kaikki, mitä miulle on tapahtunut. Vain muutama esimerkki. Tuttuja, eikö vain?! Eikä vain miehille, voi niitä naisillekin sattua. Monesti vain harvemmin. Jostain syystä.

Jätä kommentti

*