Uskokoon ken haluaa … pukkiinkin!

Tässä pientä esimakua joulun stressistä aiheutuviin mahdollisiin painajaisiin muutaman vuoden takaa. Siis oma juttu, ei lainattu:

Julle nukkui kovin levottoman oloisena. Kovin oli selittävinään asioita, muttei siitä mitään selvää saanut. Vaimonsa Mallu oli jo vähän aikaa seurannut vierestä. Ei luonnollisestikaan tiennyt, mitä unessa tapahtui, mutta kovin tuntui painajaiselta. Hän päätti herättää nukkuvan miehensä ja sanoi:
– Olette pidätetty, teidän on tavattu itse teossa! Laitetaan koppiin kuulusteluja varten.

Julle ponkaisi pystyyn ja oli niin säikähtänyt kuin vain voi olla. Katseli ympärilleen, huomasi vaimonsa. Ei puhunut mitään. Meni ensin peilin eteen ja sitten vasta sanoi:
– Huhhuh, olipahan unet.
– Näitkös unta? kysyi Mallu.
– Joo tai ei se oikeastaan ollutkaan unta.
– Mitenkä niin oli unta tai ei ollutkaan.
– No, kun se oikeastaan kertoi miusta itsestäni.
– Eikö se sitten siitä huolimatta ollut unta.
– Tavallaan, mutta kun …

Julle ei saanut sanotuksi, sanat vain kiersivät hänen päässään.
– Mikä siinä niin vaikeaa on?
– No, kun …
– Niin mitä?
– Kun mie oikeastaan en ole joulupukki ja kuitenkin olen.
– Olethan sie ollut joka joulu pukkina vaikka missä.
– Niin olen, mutta …
– Niin mitä sitten?
– Oikeastaan harmittaa.
– Se joulupukkina-olo vai mikä?
– No se justiinsa.
– Etkös sie sitten ole nauttinut siitä?
– Olenhan mie, mutta …

Julle ei vaan saanut sanotuksi. Uni oli ollut niin todellinen ja kuitenkin unta.

– Ethän sie ennen ole noin jahkaillut sen unesi kanssa. Mikä siinä oli sitten niin merkillistä?
– Se, kun mie olin joulupukki, sai Julle sanotuksi.
– Eikö se sitten ollut juuri se?
– Kun se ei ole oikein.
– Miksi ei?
– No, kun mie olen ollut valepukki.
– Niinhän ne kaikki ovat, ei siinä ole mitään väärää.
– Ai ei muka?
– No ei, Sehän on vain satua.
– Mutta kun siinä petetään etenkin lapsia.
– Niinhän se on aina ollut.
– Unessa mie jäin kiinni.
– Mihin?
– Ei, kun mie tarkoitan, että jäin kiinni siitä valepukki-hommasta.
– Putosiko naamari vai mitä?
– Ei kun mie tein yhden ylimääräisen keikan.
– Mitä sitten?
– Jäin kiinni petoksesta.
– Kenen luo sie menit?
– Verohallituksen pääjahtaajan vai mikä se nyt sitten oli.
– Ja sitten?
– No, se kysyi miulta, että kukas se sie olet?
– Ei kai? Eikös se nähnyt asusta?
– Kun niille piti tulla toisen pukin. Sen, jonka kanssa olivat sopineet.
– Ja sitten?
– Sieltä lapset huusivat sisältä, ettei tuo ole oikea pukki, vaan valepukki.
– Eikös kaikki ole?
– No on. Se niiden pukki oli enemmän myöhässä, kun mie näin sen tai …
– Niin miten näit sen?
– No, kun se makasi rappukäytävässä ihan umpitunnelissa. Joku poliisituttu, tunnistin sen, kun naamari oli pyörätänyt niskaan.
– Entäs sitten?
– Se sai sanotuksi miulle, että mene tuohon osoitteeseen, kun mie en nyt kykene. No, mie lupasin, kunhan ensin kävisin siellä, minne piti ensin mennä.
– Ja teit niin, mutta …
– Ai mikä mutta?
– Kun se ensiksi kysyi, että onko miulla verokorttia.
– Ei kai joulupukilta sellaista kysytä?
– Ei niin, mutta nyt kysyi.
– Mitäs vastasit?
– On se miulla, mutta se jäi toisten housujen taskuun ja nauroin päälle. Vitsiksi heitin. Sanoi vähän ärtyneenä, että tule nyt sisään, vaikka valepukkina, mutta että tämä selvitetään heti pyhien jälkeen.
– Mitäs siinä sitten? Ei kai se siuta tunnistanut? Olihan siulla naamari kasvoillasi?
– Oli, vaan kun nenäliinaa vedin taskustani, niin silloin samalla putosi ajokortti ja siinähän on kuva ja nimi. Katsoi sitä ja …
– Kyllä on tiukassa. Kerro nyt koko juttu.
– Ja otti kynän ja paperin sekä laittoi miun henkilötietoni ylös ja sanoi, että pitääpä tarkistaa.
– Haittaakos tuo?
– No, tottakai, kun soitin vielä ja haukuin sen puhelimessa viime vuonna verojutuistani.
– Pitipä sattua.
– Sanos muuta tai älä sano!
– Tapahtuiko siellä muuta?
– Oikeastaan joo tai KYLLÄ!
– No, kyllä saa lypsämällä siulta tietoja. Miten voi olla niin vaikeaa?
– Sen vaimo sattui olemaan miun entinen opettajani.
– Entä sitten?
– No, se tunnisti.
– Ei kai se haittaa.
– Kyllä, kun se oli silloin koulussakin sellainen nipottaja.
– Kerro vähän, koetan ymmärtää.
– Kun myöhästyin tai jäi kotiläksyt tekemättä, niin aina jäin kiinni siitä, etten keksinyt riittävän hyvää syytä.
– Miten se nyt sitten tähän liittyy?
– No, kun se tunnisti äänestä ja … kun silloin kun myöhästyin tai jotain, niin sanoin hänelle, siis sille opettajalle, että soita vaikka illalla miun isälleni. Hän tietää, miksi.
– Ja?
– Kun mie annoin sille miun oman numeroni.
– Ja vastasit sitten itse?
– Niin tein, yritin muuttaa ääntäni, muttei se ihan onnistunut. Sain jälkkäriä siitäkin.
– Ja se vanha kääkkä tunnisti siun äänesi nytkin.
– Niin tunnisti ja aloitti heti uudelleen saman laulun, että “tämä Jullehan se silloinkin yritti …!”
– Ja tarina jatkuu?
– Niin se sanoi, että “ihan selvästi on Julle ja se on taas kampannut tai teilannut meidän pukin ja nyt yrittää vanhaa temppua matkia jotain toista tai leikkii joulupukkia”.
– Kävipä vähän köpelösti.
– Niin. Ole siinä sitten joulupukkina. Lapsetkin sanoivat, että “missä on meidän pukki. Sie olet valepukki, valepukki. Mie yritin siinä paikassa vähän puolustautua, mutteise tehonnut.
– Millä tavalla?
– No, kerroin, että sillä on vähän henkilökohtaisia ongelmia ja että mie tulin vähän jelppimään. Lapset huusivat, että “ei meidän pukilla ole mitään ongelmia, itse olet ongelma.
– Eikös ne vanhemmat mitään siihen sanoneet?
– Ei ne ehtineet, kun mie …
– Niin?
– Kun mie läksin ja olin vauhdilla menossa rappukäytävää alas, kun sie herätit.
– Eikös se ollutkin sitten ihan hyvä ja että se oli vain unta?
– Muuten, mutta se ajokorttikin jäi sinne pöydälle. Ja kun ne poliisitkin olivat vastassa alaovella ja …
– Mutta sehän oli unta, U N T A!

Julle etsi lompakkonsa. Huomasi ajokortin olevan paikallaan.
– Huhhuh! Onneksi oli unta. Muuten olisin jäänyt rysän päältä kiinni valepukkina, mutta onneksi herätit miut. Kiitos Siulle, Mallu!

Ja niin jatkuu joulupukin taru yhtä puhtaana kuin aina ennenkin. Onneksi!

——
Tätä saa lainata tai lukea tai sitten jättää lukemattakin, toiseen kertaan. Tehkää, kuin hyvältä tuntuu.

Jätä kommentti

*