Varusmiehille vielä sotilasavustajat?

Tämän päivän uutislehdestä luin varusmiesten taloudellisesta ahdingosta, kun rahat eivät riitä mm. puhelinkuluihin. Sen kyllä ymmärrän, että jos on perheellinen, niin silloin asumistuki on luonnollinen auttamistapa.

Mutta tuo puhelin. Eikö nykyiset operaattorit tarjoa ”mansikoilla” varustettuja sopimuksia, jolloin parillakympillä kuukaudessa soittelee ja lähettää tekstiviestejä lähes rajattomasti.
Kun päiväraha on lähes 6 € x 30 = n. 180 €/kk, niin mihin häviää tuo loppuraha. Jos vertailukohdaksi otetaan markka-aika, vaikka joku närkästyykin siitä, niin n. 30 mk/päivä on ruhtinaallinen. Sotkussa munkkikahvit pari ekua ja jos vaikka joka päivä kävisi siellä, niin ei sekään maksa mansikoita.

Tosin nykyisin lasketaan ilmeisesti kustannussyistä joka viikonloppu tai melkein joka, vapaalle, etteivät vaan äidin pikku kullanmurut väsy liikaa. Varusteet ovat viimeisen mukaan, bussikuljetukset ilmaisia, ruokaa saa päivittäin niin paljon, ettei enempää kukaan tarvitse.

Mihin siis häviää lähes puolet tuosta rahasta? Epäilen, että näpöttimet laulavat kaiken aikaa ja vähänkin kun silmä välttää. Soitetaan kavereille, tekstaillaan ym., mitä kaikkea sillä voikaan tehdä. Se kaikki muu puheluitten ja tekstiviestien lisäksi kuluttaa ja aiheuttaa lisäkuluja.

Jos on kesken yritystoiminnan lähtenyt varusmiespalvelukseen, turha niitä kuluja on kaataa Puolustusvoimien niskaan. Ne ovat yksityisjuttuja ja kulut myös.

Jotenkin tuntuu siltä, että liian paljon annettuja vapauksia paisutellaan lisää. Puhelimet pitäisi olla takavarikossa ja saa vasta silloin käyttöönsä, kun todella on vapaata.

Varusmiesliiton edustajat edustavat samaa näpötinsukupolvea, joka on tottunut kuluttamaan kaiken ja vähän enemmänkin. Varusmiespalvelus on velvoite ja siihen on totuttava. Päiväraha on kohtuullinen ja riittävä. On vain opeteltava tulemaan toimeen sillä, kun kaikki muu on luontaisetua.

On pärjätty ennenkin, joten turha vaatia ja valittaa. Keskittykää olennaiseen ja jättäkää ylimääräinen näpöttely pois. Eihän tuo nykyinen palvelusaika ole minimissään kuin muutaman kuukauden. Siitä selviää vaikka ilman omaa näpötintäkin.

Kas kun ei Varusmiesliitto ehdottanut varusmiehille sotilaspalvelijaa, kuten suurilla sotaherroilla oli. Ettei vain rasittuisi pukiessa ja aina osuisi oikea varustus. Ja kun ei varusteita tarvitse edes itse pestä. Sekin etu vielä.

Kommentit

  • plokkariukki

    Suurin osa pojista ja tytöistä kasvavat armeijassa tänäkin päivänä aikuisiksi, jopa se kännykkä taitaa silloin tällöin siellä unohtua. Itse palvelin KarLstossa Rissalassa v. -72 ja olihan se välillä menoa, monessakin mielessä. Pari kertaa meinasi häkin ovi heilua ”urputtamisesta”, silti kessun jämät sain vähän ennen poislähtöä. Vuonna -88 olin YK-hommissa hieman vanhempana ”poikien” joukossa ja ajattelin etukäteen, mitähän siitäkin tulee, mutta miehistä kävivät faitterikaverit, vaikka 10–15 vuotta nuorempia olivatkin. Oma poikakin n. 15 vuotta sitten kasvoi sen 8kk aikana kummasti, vaikka aina on ollut omapäisensä, kuin isänsä ja jopa pahoitteli myöhemmin, kun ei lähtenyt upseerikouluun. Lähes kaikki jututtamani varusmiehet ja -naiset nykyisinkin tuntuvat suhtautuvan melko myönteisesti palvelukseen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin mm. rt- ja krihatehtävissä. Toki urputtajia mahtui joukkoon ennen ja edelleenkin, mutta kuitenkin monelle SA ja Suomen puolustaminen on kunnia-asia. Kiitos nuorille siitä! 100-vuotiaassa Suomessa on hienoa asua niin meidän vanhempien kuin nuorempienkin, eikös vaan Hannu?

    • Hannu Musakka

      Tämähän on aivan ehdoton paikka elämiselle ja asumiselle, Suomi, kun vertaa tapahtumia ja elämänmenoa muualla. Mie vähän kärjistin ihan uhallaan tuota asiaa, kun en aina jaksa ymmärtää jatkuvaa näpyttelyä ja yhteydenpitoa kavereihin. Miusta kun jokaisen pitää oppia elämään omaa elämäänsä, eikä kaverien kautta. Toki ne ovat tärkeitä, mutta pitää oppia pärjäämään ilman heitäkin. Ja aina uusia ystävyyssuhteita löytyy.

      Olihan se miunkin asepalvelukseni omanlaistaan menoa vv. 1964-65 Karjalan Prikaatissa. Viimeistä vuotta siellä Kouvolan Kasarminmäellä ja seuraavana vuonnahan se muutti Vekarajärvelle. Joskus laadin oman ”Sotapäiväkirjan” siltä ajalta, 120 sivua erilaisia juttuja.
      Päiväraha riitti silloin, puhelut soitettiin 2 min/varusmies komppanian käytävältä ja kirjoitettiin kortteja ja kirjeitä kotiväelle ja kavereille. Postin kautta. Tämä nykyinen kännykkä-kulttuuri on aivan eri juttu ja varmaan aiheuttaa yllättävän suuria menoja, jos ei tarkkana ole.
      Jos haluat lukea joskus miun muistelmani, niin voisin ne lähettää sähköpostilla. Löydät miun nimelläni kotisivuni ja sieltä osoitteen, niin lähetä sitä kautta omat tietosi. Siuta varmaan kiinnostaa lukea sotajuttuja rauhan ajalta. Ovatko ne omia kaikki, niin osa on kuultuja, osa omia, yhtään ei ole kuitenkaan keksittyjä tarinoita.
      No, ehkäpä Varusmiesliitto paremmin tietää, missä mennään, mutta kuten Caesar aikanaan sanoi:” Minkä kirjoitin, sen kirjoitin”. Herättäähän ainakin ajatuksia, sympatioita tai päinvastaisiakin.

Jätä kommentti

*