Vielä kerran talviolympialaisista

En malttanut jättää vieläkään talviolympialaisia. Sen verran taustaa, että miun tv-katsomiseni kiintiö tuli täyteen 10 vuotta sitten. Se vain tuli, enkä yhtään kaivannut. Nyt kun tietokone pelitti hyvin Yle Areenan kautta kisoja ja kun ne tulivat säälliseen aikaan eli aamusta ja aamupäivästä, niin annoin itselleni oikeuden katsoa ja seurata lähetyksiä, selostuksia, haastatteluja lajista riippumatta.

Curling iski aikanaan ja jo kauan ennen kuin suomalaiset saalistivat hopeaa Torinon olympialaisissa v.2006. Kaaville rakennettiin uusi jääkiekkokaukalo huoltorakennuksineen ja sen käyttöönottojuhlallisuuksissa pelattiin curlinkia jo 1980-luvun alussa. Kivet tulivat lainaksi Hyvinkään curling-seuralta junarahtina. 8 kpl kiviä a’ 20 kg lastattuna henkilöautoon ja matkana Kuopion rautatieasemalta Kaaville. Jouset notkuen. Ja sitten takaisinkin. Siemen oli kylvetty, ei tainnut jäädä itämään tai mistäpä sen tietää, vaikka reilusti yli 20 vuotta oli väliä olympiamitaleihin.

Jostain kautta vain olin saanut tuntumaa ja tietoa lajista ja se jäi kiehtomaan. Nytkin seurasin curling-otteluita enemmän kuin montaa muuta lajia.

No niin. Taas asiaan.

Suomalaisille tuli menestystä sen verran kuin oli kohtuudella lupa odottaa. Sitä samaa mieltä oli se tuttu kahvilaparlamenttikin, joka kuitenkin oli jäänyt kiinni nuorten toimittajien aktiiviseen mikrofonien tyrkkimisoperaatioon.
Jäin kuuntelemaan syrjäkorvalla, mitä sieltä tulisi.

Tällaisia ajatuksia mie siitä asiantuntevasta parlamentista keräsin muistiin:

Ensinnäkin se, että ”urheilijat eivät olleet saaneet juurikaan henkeä tasatuksi, kun toimittaja oli työntämässä mikrofonia melkein suuhun ja halusivat tietää urheilijalta, että mites nyt, kun kävi näin ja onkos jatkotoiveita tai suunnitelmia”. Sen havaitsin ja tuo oli itsestänikin aika etovaa.

”Sitten kun se Mari Laukkanen väänsi itkua, niin toimittaja vain vänkää ja vänkää vaikka mitä. Ootin, että se lopettaisi jo, kun toinen on niin epätoivoinen ja pahoillaan. Mutta kun vain vääntää kysymyksiä toinen toisensa perään!” Tuon todistin itsekin katsoessani ampumahiihtoa.

”Ja kun Iivon äiti oli niin liikuttunut, että kyyneleet valuivat pitkin poskia, niin eikös mitä. Toimittaja vain latelee kysymyksiään tulevista mitalijuhlista ja milloin pääsee poikaansa halaamaan ja miltä nyt tuntuu ja ja ja ….! Kysymisestä ei meinannut tulla loppua ei sitten millään. Arvelin, että Tarja nakkaa sen mikrofonin mäkeen ja sanoo: Ala männä siitä etemmäs, että suan edes henkeä vejettyä välillä!”

”Tai kun Aino-Kaisa tul maaliin, niin heti oltiin tivaamassa, että mitenkäs nyt sitten tämä hiihtoura, oliko jo paketissa vai? Ja että millaisia muistoja voisikaan antaa nuoremmille eli testamenttia ja ja ja …!”

En enää jaksanut kuunnella, mutta tuosta keskustelusta päätellen, kisoihin lähetetyt nuoret toimittajat eivät taitaneet ollenkaan minkäänlaisia tapoja, vaan hyökkäsivät urheilijoitten ja lähiomaisten kimppuun kuin hyeenat! Tuoko oli hyvää käyttäytymistä? Kuka oli ja miten olivat nuokin toimittajat opetettu?

Päädyin itse mielessäni samaan lopputoteamukseen, että ”ei pitäisi lähettää poikasia ja tyttöjä aikuisten asialle, ennenkuin ovat perehtyneet hyvän toimittajan käytöstapoihin ja ennenkuin oppivat kunnioittamaan yksityisyyttä. Olisi todellakin pitänyt antaa aikaa palautua, koota ajatuksia, ja niin edelleen”.

Onko tuo hyvä tapa toimia? Kahvilaparlamentin mielestä ei lähelläkään. Heidän mielestään ”opetuksena olisi pitänyt käyttää vanhojen mestarien kuten Noposen ja Tiilikaisen, Seppo Kannaksen ja Anssi Kukkosen herrasmiesmäistä tapaa kohdata masentunut, pettynyt, liikuttunut, henkeäänhaukkova ja mieltään tasaava urheilija tai lähiomainen”.

Onneksi tuo raati helli mm. Savon Sanomille juttuja tehneitä toimittajia ja olivat sitä mieltä, että ”nyt olj oekeet miehet laitettu asjalle, eikä poekasija”.

Samaa mieltä Rahikainen! Eikä muuta lisättävää.

Kommentit

  • lehtola

    Samaa mieltä myös toinen ”rahikainen”!

Jätä kommentti

*