Kaipuu koskelle

On se kumma tuo kalaihmisen mieli. Kun arkikiire hetkeksi hellittää niin mieli siirtyy välittömästi kesäiselle koskelle. Talvi on ollut tähän asti todella lauha ja antaisi periaatteessa mahdollisuuden lähteä liottamaan perhoa sulissa virranpaikoissa. Homma on vaan sen verran arktista, ettei se enää näillä kymmenillä kiinnosta, olkoot polte vaikka miten kova. Tiedän entuudestaan kuumeen vain pahentuvan kun kevät etenee. Nyt on jo saavutettu se piste, että ensiavuksi on sidottu perhoja ja katseltu kuvia vanhoista kalareissuista. Seuraava vaihe taudin lääkitsemisessä on perhokalastusvideoiden tapittaminen. Hyvä ystäväni ihmetteli takavuosina, että miten minä jaksan katsella netistä kalastusvideoita. Parempi olisi kuulemma katsoa vaikka aikuisille suunnattua viihdettä. No ei ihmettele enää. Sain taudin tartutettua ja taitaa riehua hänessä tätä nykyä vielä kovempana kuin meikäläisessä.

Kun ajattelen kesäistä koskea, kuulen korvissani sen jyrinän ja veden soinnin kivenkoloissa. Nenälläni voin aistia kesäisen varvukon lemun, hyttysmyrkyn hajun, nuotion savun ja piipputupakan aromin. Siitä syntyykin sellainen coctail, että sitä on pakko päästä hengittelemään useita kertoja kesässä. Olen ristinyt sen suosikkikalapaikkani mukaan Eau de Ruunaaksi. Edellisten kesien muistot saavat veren vyörymään ahtaissa suonissa kuin mielikuvieni joki erämaassa, runsaana ja voimakkaana.

Kalareissut ovat aina olleet minulle tärkeitä, mutta vuosi vuodelta niiden merkitys tuntuu vain korostuvan. Enää saalis ei ole pääasia, tunnelmointi kaikkine sävyineen on tärkeämpää ja nuotiolla haaveilu. Ystäväporukalla reissussa ollessa tietenkin heidän seuransa. Miehet rumenee ja jutut huononee. Kun kevään ensimmäinen  kalaretki sitten aikanaan koittaa niin mieli on riehakas kuin pikkupojalla. Syksyn viimeinen reissu on puolestaan on hienolla tavalla haikea ja jossain sielun syövereissä kaihertaa vaikeasti selitettävä alitajunnasta kumpuava luopumisen tuska.

Kyllä se tästä, enää muutama kuukausi odotusta. Pilkille siitä, komennan itseäni.

harmaa pitkospuu keikkuu vaelluskengän alla
sieraimiin leviää suopursun tuoksu
kuljen kohti tulipaikkaa huojuvin askelin
rinkka selässä painaa, tekemäni synnit tässä elämässä
tiedän, kun pääsen perille, taakkani helpottuu
saan hetken olla ihminen

 

 

 

Kommentit

  • plokkariukki

    Sama kaipuu kuin kaimalla päästä koskelle kalaan. Vanhuus ja vaivat iskeneet turmion lailla. Perhovapoja “mopotallin” seinällä tulee ihasteltua joka talvi ja kaipuu keväälliselle koskelle iskee taudin lailla. Kahtena kesänä on jäänyt kosket osaltani rauhaan. Muistan ajan parikymmentä vuotta sitten kun kirjoitin johonkin julkaisuun pienen jutun ja toiveen, vielä kun saisin joskus oman moottoripyörän ja sillä pääsisin Lappiin perhokalaan. Molemmat toiveet toteutuivat, ehkä ensi keväänäkin?

  • Kirjoittava metsämies

    Semmoista se on kalahullun elämä. Kohti kevättä kuitenkin mennään. Toivottelen kaimalle mukavia päiviä ja toiveilla on usein taipumus toteutua.

  • Leena Raveikko

    Kyllä minä aina olen ihmetellyt kalamiesten kärsivällisyyttä. Miten jaksavat ongenvapa kädessä seistä tai istua veden äärellä tai veneessä, jäällä. Odottaen. Odottaen. Ja jos saaliskaan ei ole tärkeä, vielä enemmän ihmettelen. Ja ihailen. Jonkinlainen meditaation muoto taitaa kalastus olla…

Jätä kommentti

*