Minä riivattu runoilija, miksi kirjoitan?

Otsikon kysymystä joutuu aika ajoin pohtimaan. Vastaukseksi ei mielestäni riitä: koska minun on pakko. Varmasti niinkin on, mutta todelliset syyt harrastukseeni ovat hyvinkin monitahoisia. Tällä hetkellä päiväni täyttyvät perhe-elämästä ja työstä. Iltayö on se lyhyt, mutta tärkeä hetki vuorokaudessa, jolloin pystyn kirjoittamaan. Kun istun vanhan työpöytäni ääreen,olen vapaa kaikesta minua ympäröivästä (hyvä lukija, älä ymmärrä väärin, olen oikein tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni). Kirjoittaminen on minulle ajatuspakoa ja samalla pystyn “nollaamaan” pääni hektisestä päivästä. Uskon että voin paremmin, kun saan vaikkapa vain muutaman rivinkin tallennettua paperille. Kun kirjoitan, kukaan ei voi määrätä mitä sille paperille laitan ja missä maailmoissa ajatukseni liikkuvat.

Jos olen onnistunut tuottamaan mielestäni sellaista tekstiä, jota olen tarkoittanut, tuottaa se minulle suurta mielihyvää. Toisinaan sellaista ei meinaa syntyä millään. Kirjoittamiseni on painottunut runouteen. Runous on mielestäni vaativa ilmaisun muoto, jossa lienen edelleen melkoinen aloittelija. Runouden teoriaa opiskelin viime vuonna verkkokurssilla ja tuo kurssi antoi hyvän opettajan ja kurssitoverien kommenttien ansiosta minulle paljon uusia näkökulmia ja teknistä tietoakin lyriikan kirjoittamiseen. Kuitenkin taitaa olla niin, että kehittyminen runoilijana tapahtuu vain mahdollisimman paljon kirjoittamalla. Ja sitä kirjoittajan omaa ääntä ei kannata hukata vaan jatkaa sillä tiellä, mikä tuntuu oikealle. Ilokseni olen viime aikoina huomannut, että minä saatan olla oman polkuni alussa. Tällä hetkellä työn alla on Lieksanjoki-aiheinen kuvarunoteos, joka toivottavasti valmistuu 2019 vuoden aikana.

Kun painotan tuota lyriikkaa, en millään muotoa väheksy pidemmän tekstin kirjoittamista ja sen vaikeutta. Itse olen onnistunut saattamaan lopulliseen muotoon vain yhden pidemmän proosatekstin ja se kesti ainakin 13 vuotta ja jäi siltikin jotenkin keskeneräisen tuntuiseksi näin jälkeenpäin arvioituna. Pari keskeneräistä pitkää tekstiäkin lokerojeni kätköistä löytyy ja jonain päivänä saatan ne loppuun.

Minulle ei ole aina helppoa ilmaista itseäni niin, että saan sen mitä tarkoitin puettua sanoiksi. Ikuinen kehittymisen tie on kuljettavana. Siinä mielessä olen onnellisessa asemassa, että aihepiirit kirjoittamiseeni eivät tule loppumaan. Luonto ja ihmisen ja luonnon välinen suhde on muodostunut pääteemaksi teksteihini. Luonnossa oleskelu ja kalareissut koskelle tai vaikkapa kanalinnun metsästys, antavat loppumattomasti ideoita. Reissuilla sattuu aina ja tapahtumat, tunnelmat ja tuoksutkin ovat helppoja palauttaa mieleen kirjoituspöydän ääressä. Näiden luontoteemojen lisäksi minua kirjoittajana kiinnostavat muinaiset mytologiat ja tarustot sekä yliluonnollinen. Esimerkiksi muinaissuomalainen usko ja pakanallisuus ovat aina viehättäneet minua ja näitä aineksia helposti joutuu runoihinikin.

Jos jonain päivänä pystyisin toteamaan, että olen kyennyt tuottamaan sellaisen runokokoelman tai romaanin, johon olen itse omalla taiteellisella tavoitetasollani tyytyväinen, niin se olisi yksi elämäni suurimmista saavutuksista. Nähtäväksi jää, miten äijän käy.

Lapsuus

Miten kaipaankaan niitä päiviä/
metsässä haisivat mädäntyneet sienet ja suopursu/
kuollut hevonen hirnui rantatien varrella/
miehet makasivat nurmikolla ja polttivat tupakkaa/
satumaailma oli vielä elossa.

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*