Kiireistä on olevinaan ihmisen elämä. Kävelin viime sunnuntaina vuoden ensimmäisen reissun oman metsästysseuran mailla Pielavedellä. Haulikko roikkui mukanani ja teerijahti oli pätevä syy ulkoilupäivälle. Tähän aikaan vuodesta teeret ovat isoissa parvissa ja oletus parvien löytämiselle oli täysi nolla. Eikä oikein haulikolla yllä ampumaan, vaikka lintuja löytäisikin. Harmaa alkutalven päivä oli hiljainen ja vain korpit ronkotuksellaan pitivät luonnon äänimaailmaa elossa.  On rauhoittavaa meluisen ja hektisen kaupunkielämän keskellä viettää päivä aivan erilaisessa maailmassa. Ympärillä asuva harmaus tekee mielen omalla hienolla tavallaan hieman alakuloiseksi, mutta silti onnelliseksi.

Kävellessä katselin metsiä myöskin ammattilaisen silmällä ja suunnittelin omalle tilkulleni sen poikki kulkiessani metsänhoitotöitä. Olisi vain aikaa heiluttaa raivaussahaa. Ojissa oli yllättävän paljon vettä, ottaen huomioon miten alhaalla pohjavedet ovat kuivan kesän ja syksyn jäljiltä. Saukon jäljet ilahduttivat kulkijaa. Siinä oli otus edetessään välillä liukunut mahallaankin ja hännän vana näkyi selvästi lumessa. Tuoreita jäniksen jälkiä ei näkynyt ollenkaan. Kai makasivat jossain lymypaikoissaan, eikä kulkureittini sattunut karkottamaan yhtään jussia liikekannalle.

Pieniä luonnon havaintoja sieltä täältä, ei mitään ihmeellistä tai erityisen merkittävää. Mukavaa oli silti ja välillä paistoin makkaraa tutulla laavupaikalla kaikessa rauhassa. Tuumailin niitä näitä. Kirjoittamishommiani ja elämää yleensä. Joskus asiat ovat parhaimmillaan yksinkertaisina. Kun käänsin auton nokan kohti Kuopiota hörpättyäni vielä kahvit äitimuorin luona, olin valmis palaamaan sivistyksen pariin tyytyväisellä mielellä. Pääsenhän tänne aina takaisinkin.

Synkkä taivaankatto kuin uhkaavan kohtalon etiäinen
roikkuu Damokleen miekan lailla päittemme yllä
en minä siitä lannistu
siellä jossain on halkeama, josta voi livahtaa valoisampaan päivään