kielillä puhumista

Harvoin tiedämme työkavereiden työn todellista sisältöä. Olin hakemassa uusia kuvioita työhöni kaupungin virkapörssistä. Minulle tarjottiin virkaholhoojan pestiä. Enpä ollut silloin tietoinen mitä työ pitää sisällään, mutta rohkeana tyttönä otin viran vastaan. Vasta kun Rannion Jorma pisti käteeni holhouslain ja sanoi, että tuossa on sinulle ohje, tajusin mihin soppaan olin lusikkani laittanut. Suurin yllätys oli, että olin vastuussa tekemisistäni käräjäoikeudelle ja että työhön perehdyttäminen oli minimaalista. Pian selvisi, että olin asettunut paljon haltijaksi. Virkaholhoojalla oli tiivis yhteys pankkeihin, sillä  holhottavilla oli huomattavia talletuksia, joista virkaholhoojan piti saada mahdollisimman hyvä korko. Tuohon aikaan pankit kilpailivat koroilla ja niinpä minäkin siirtelin rahoja pankista voiseen sen mukaan mikä pankki antoi parhiamman koron. Asiakkaista kutsuttiin silloin holhottaviksi. Lukumäärältää, henkisiltä ja fyysisiltä kunnoltaan vaihtelevaa porukka oli vähän yli sata henkilöä. Tällaisesta asetelmasta lähti käyntiin käyntiin työurani mielenkiintoisin ja värikkäin ajanjakso. Huomasin pian, että tässä tehtävässä tarvitaan muutakin kuin lasku- ja lukutaitoa. Jouduin perehtymään lakiasioihin ja kohtaamaan erilaisia ihmisiä. Neuvottelutaidotki kehittyivät kun jouduin keskelle perintöriitoja. Riita- ja rikosasioiden sovittelukoulutuksesta ja sovittelutyöstä oli hyötyä. Virkaholhoojan nimike muutettiin myöhemmin edunvalvojaksi ja holhottava päämieheksi. Nykyisin edunvalvotaan tehdään etätyönä.  Aina kun palveluja uudistetaan heikennetään juuri heikompiosaisten paveluita. Uskallan sanoa, että kyllä se henkilökohtainen tapaaminen minunkin vastaanotolla esti monta Koljonvirtareissua ja säästi kunnan erikoissairaanhoidon varoja.  Urani ehkä hankalin tehtävä oli, kun minun piti lähteä käräjäoikeuteen puolustamaan pontikan keitosta kärähtänyttä holhottavaani.  Oikeusjutut hoiti yleensä oikeusavustaja, mutta hänellä oli sinä päivänä tärkeämpi meno. Hän kyllä laittoi sanat suuhuni mitä minun pitää sanoa puolustukseksi. En koskaan aikaisemmin ollut käräjäoikeuden istunnossa. Siinä sitä odoteltiin  istunnon alkua vieritysten, minä jännityksestä jäykkänä ja puolustettava punaisin silmin kovassa rapulassa  ja tyynenä kuin viilipytty. Olimme varmaan toisten odottajien mielestä aika huvittavan näköinen asetelma. Holhottavani ei ollut ensimmäistä kertaa syytettynä keitoksistaan. Minulle ei ole jäänyt mitään muistikuvaan tuosta mieltäni järkyttäneestä käräjäoikeuden istunnosta eikä tuomiostakaan. Varmaan tuomio meni entisiä latujaan.
Olin kytännyt työpaikkaa Vieremältä ja minua kohtasi onnenpotku, kun Vieremälle perustettiin osa-aikainen edunvalvojan virka ja pääsin töihin Vieremälle. Työmatka lyheni viisikymmentä kilometria päivässä.  Päämiehiä oli puolet entisestä ja ja työaikaa puolet vähemmän. Sain palveltavaksi uudet persoonat.  Värikyyttä ei puuttunut Iisalmen päämiehistä, mutta löytyi sitä Vieremänkin persoonista.  Tässä esimerkki erään työpäivän aloituksesta.
Tammikuisen aamun pakkasasteet kopeiloivat  heikosti suojattuja nilkkojani ja nipistelivät poskipäitä. Auton vaihdelaatikkossa oli tahmeaa. Tonava kaunoisen sävelet siivittivät ajatuksia, kymmenen kilometriä alamäkeä. Kylänraitti oli hiljainen. Tunnin odotuksen terävöittämät seitsemän silmäparia käytävässä suuntasivat katseensa ulko-ovella. Pikainen rekisteröinti tulevasta; rahan, ruuan ja miehen puutetta näyttää olevan liikkeellä tänään. Enpä ehdi tänäkään aamuna kahvihuoneen turinoille. Jono lyhenee verkkaisestia, enää yksi asiakas.
–  zty rwxcths zaryha zasua …
Tänään on näköjään käytössä venäjän kieli, viime maanantaina on ranska, edellisenä saksa ja perätysten ne kaikki viisi vierasta kieltä, jotka filosofian maisterin vanuneen pipon sisällä pitivät majaansa. Kanssakäyminen vierailla kielillä oli erittäin vaikeaa, sillä minä en hallitse niistä yhtään. Kaksi ivallista silmäparia tuijotti minua pöydän takaa. Tunnen tuon katseen merkityksen. Se kertoo ylemmyydentunteesta jota voi kokea kielitaidottoman, tyhmän, itseään tärkeänä pitävän, taliaivoisen edunvalvojan työhuoneessa. Nämä olivat hänen nimityksiään minusta.  Mitenkähän pääsisi taa suomenkieleen, kun pitäisi kysyä toikeitakin asioita.
–  Huomenta, onko puunostaja käynyt sopimassa siitä hakkuun aloittamisesta? Pitäisi saada ne metsärahat ennen verojen maksua?
– zhatza rztsu muztskurts …
–   Sinähän tiedät että minä en osaa venäjää, niin että eiköhän puhuttaisi tänään suomea. Sillä metsänhakuulla alkaa olla kiire. Paljonko tarvitset viikkorahaa?
– ztrstusha razuha erhietss…
Huoneen happivajaus alkaa vaikuttaa kärsivällisyyteni,  sitten oivalla
– vinä mintti vin entti vipeä runtti viintelemään kuntti vinua sintti  – laskettelen vinttikielen sanoja suustani ja kirjoitan huolettomasti viikkorahalappua, vaikka en tiedä paljonko hän rahaa haluaa. Vilkaisen sallaa edessäni istuvaa maisteria, jonka kasvoilla on hämmästyksen halvaannuttama ilme.
– vissoon ontti vinäkii mintti vihua puntti vielillä kintti… Ojennan rahannostolapun allekirjoitettavaksi    – vis jontti vinä sintti viluat hantti viin nintti vihutaanpa puntti viellillä kintti. Vinä mintti viilen luntti vittä entti vinä sintti vit entti vimmärrä yntti vihtään yntti vinua mintti.
– Näkemiin  -kuuluun ovalta ja villapipo katoaa käytävään.
– Vikemiin näntti
Sen aamun jälkeen toimistossani ei puhuttu muuta kuin suomea ja savvoo, hilijoo ja kovvoo.
 
 
 
 

Jätä kommentti

*