Kotterohattu

Ensimmäisen eläkeviikon päivät tammikuussa kuluivat vitkastellen. Markka oli muuttunut eroksi ja jouluisesta ylensyönnistä hankitut ylimääräiset energiat turvottivat aivoja ja lihaksia. Olin istunut jo kolme päivää työhuoneeni lattialla järjestelemässä elämänaikaisia paperille talletettuja muistoja. Kaikki oli edelleenkin yhtä sekamelskaa.
Aviopuolisoni oli aloittanut joka tammikuisen lukemisurakkansa ja sitä kestäisi monta viikkoa. Pääkoppaani hiipivä masennus ei ollut saanut vielä yliotetta. Tajusin kuitenkin, että nyt on vaihdettava maisemaa. Ulkomaanmatka yksin tuntui vastenmieliseltä, miehestäni en saisi matkaseuraa. Matkakumppania ei löytynyt huolimatta siitä, että joidenkin ystävien kohdalla käytin lievää painostustakin. Päätin, että vaihtuuhan ne maisemat jos jyskyttää junassa viisisataa kilometriä etelää kohti.
Lämpömittari oven pielessä näytti kymmentä pakkasastetta ja lumipenkat reunustivat tietä kun lähdin kotipihasta. Helsingin pimeässä illassa räntäsade otti minut kylmän tuulen siivittämänä tylysti vastaan. Vasta perillä tyttäreni luona tajusin, että olosuhteet olivat muuttuneet edellisestä käynnistä. Hän oli muuttanut pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa yhteiseen asuntoon. Enää minulla ei ollut mahdollisuutta huonekalujen siirtelemiseen eikä omiin sisustusideoihin. Jäätyäni yksin asuntoon, vävyni isoisän, ryhdikkään lentokapteenin katse tuntui seuraavan seinältä jokaista liikkeitäni.
Päätin lähteä kaupungille etsimään virikkeitä. Istuin Itäkeskuksen kauppakujalla tekopalmun alla, söin pehmytjäätelöä ja arvuuttelin mistä maista mustat, hunnutetut naiset ja muut ulkomaalaiset ovat tulleet. Musta mies, toppatakki päällä ja paksu pipo päässä oli mielestäni epänormaali yhdistelmä, suorastaan masentava.
Siinä istuessani muistin, että olihan minulla asiaakin kaupungille. Olin nähnyt työnohjaajallani kauniin poppanaliivin. Hän oli ostanut sen Helsingistä, antoi liikkeen osoitteenkin.
Vettä tihutti ja tuuli ohjaili takkini huppua tahtomallaan tavalla. Hiukseni kastuivat ja sekoittuivat, näyttivät varmaan haikaranpesältä. Päätä paleli kun etenin pitkin Eteläesplanaadia. Huomasin hattukaupan. Tein pikaisen päätöksen hatun ostamisesta. Liikkeessä ei ollut muita asiakkaita, vain kaksi vanhahkoa naista seisoi tiskin takana ja tuijotti minua kuin olisin tullut ryöstämään kauppaa. Ensin arvelin että he olivat niin tyrmistyneitä saadessaan asiakkaan, mutta pian tajusin, että he eivät halunneetkaan asiakasta.
– Päevee, piätä rupes paleltammaa, sanoin ja aloin kääntelemään hattutelinettä.
Naiset eivät reagoineet mitenkään tervehdykseeni, seisoivat vain tiskin takana kuin kaksi tattia kuusikossa. Ajattelin että taisivat säikähtää Savon murretta. Telineessä hattuvalikoima ei ollut kovin laaja, mutta löysin mielestäni sopivan. Naisten ilmeet näyttivät kauhistuneilta kun sovitin hattua päähäni. Hattu oli liian pieni.
– Onko teillä isompaa kokoa? – yritin puhua mahdollisimman selvää kirjakieltä että tulisin ymmärretyksi
– Ei ole siinä värissä, totesi toinen naisista.
Sovitin samaa hattua, mutta toisen värisenä. Väriyhdistelmä, ruskea ja oranssi oli mielestäni kaikkea muuta kuin minua pukeva.
Mutta tämähän on ihan minun kokoa, ilostuin.
– Tuo väri ei sovi teille ollenkaan, tokaisi toinen naisista.
– Pittää panna sopimaa, ee se mualaismummolla oo nii nuukoo. Piäasia että piä pyssyy lämpimänä ja aevot toimivana.
Maksoin hattuni, survaisin sen päähäni ja lähdin naurua pidätellen liikkeestä. Naisten ilmeissä oli luopumisen tuskaa. Harmitti kun ei tullut kiusattua myyjiä enemmän. Olisi voinut vaikka vinttikielellä jotakin kysellä. Päätin, että siihen liikkeeseen pitää tulla toistekin, oikein ajan kanssa hassuttelemaan. Hattu oli kyllä kaikkea muuta kuin tyylikäs, mutta lämmitti mukavasti.
Etsimäni poppana-asusteiden myymälä oli muutaman korttelin päässä. Astuin varovaisesti sisälle peläten tämän liikkeen vastaanottoa.
– Hyvää päivää, tervetuloa liikkeeseemme, tervehti myyjä iloisesti.
Kauniit vaatteet lumosivat minut. En enää muistanut edellisen liikkeen kokemuksia enkä päässäni olevaa, omituisen väristä hattua. Ostin kirkkaanpunaisen poppanaliivin. Vasta metrossa alkoi eurolaskin päässäni raksuttaa. Elin mielessäni vielä markka-aikaa. Tyttäreni ihasteli illalla  poppanaliiviäni ja kiusoitteli erikoisella halluostoksella.
– Muista ottaa poppanaliikkeen muovikassi mukaasi aina kun lähdet kaupungille, se on varma varakkuuden merkki. Jätä kuitenkin tuo uusi hattusi kotiin jos haluat näyttää tyylikkäältä.
Muutama päivä Helsingissä tuntui riittävältä, oli mukava lähteä kotiin. Junamatkalla vatvoin mielessäni poppanaliivin tarpeellisuutta ja hintaa. Kotterohatun ostaminen tuntui mitättömältä lankeemukselta liiviin ostoon verrattuna. Helsingin matkalta saivat aivoni kuitenkin muutamiksi viikoiksi uutta pohdittavaa.

Kommentit

  • Tarja M Komulainen

    Ihana ja ihan todentuntuinen kertomus. Se on joskus niin tätä, tätä… kun käy Helsingissä ….

Jätä kommentti

*