Lumen ja vähän muunkin odotusta

Tämä aika vuodesta on odotuksen aikaa, ainakin lapsille ja meille lapsenmielisille.  Kiireinen elämänrytmi pitää kaukana asuvat lapaset ja lastenlapset erillään suurimman osan vuodesta, mutta joulunaika yhdistää perheet, ainakin muutamaksi päiväksi. Nyt meille kaikille on tullut uusi, yhteinen odotuksen aihe, lumi.  Meillä täällä korkealla mäellä ei yleensä ole lumesta puutetta vaikka kylällä maisemat olisivat mustana. Aloitin tämän eläkeläisen huolettoman elämän tammikuun alussa. Silloin oli tammikuussa erityisen paljon tuiskupäiviä. Katselin usein ikkunasta, kun lumi ja tuuli tanssivat pihapellolla ja ajattelin, että onpa elämä mukavaa kun ei tarvitse lähteä minnekään. Talvisen työmatkan aloittamisessa oli jännitysmomentti. Heti herättyni piti miettiä oliko yöllä tuiskuttanut riihen ja pihan välille lunta niin paljon, että tarvitsisin saattajaksi trakrtori. Matkanteko ei ollut muutenkaan varmaa, sillä aura-auto ei välttämättä ollut ehtinyt meidän perukoille tai sitten se oli kulkenut vain toista kaistaa. Ajoin monesti talviaikaan tien vasentapuolta tullen mennen peläten, että auto tulee vastaan ja minun on palattava omalle kaistalle. Jo viime vuonna näytti siltä, että joulu on musta näissäkin maisemissa. Sen verran valkoista harsoa oli puissa ja katoilla, että pystyi etelässä asuville tuttaville lähettämään tekstiviestin mukana ”talvisen” kuvan. Taisi niihin viesteihin tulla muutama vähän kateellinenkin vastaus. Eipä sitä lunta näihin maisemiin tullut koko talvenakaan kovin runsaasti, hiihtolatukin piti tehdä pellolle. Kiersin pitkin peltoja labyrinttiä kuin lemmikkieläin. Tylsältähän se tuntui, kun on oppinut lumisessa metsässässä vaeltelemaan. Luoja opettaa meille uusia elämäntapoja. Jos ihmiset pystyisivät ohjailemaan näitä luonnonasioita, niin varmaan eduskunnassa päättäisivät milloin ja miten paljon lunta, aurinkoa, sadetta ja tuulta saataisiin näihinkin maisemiin. Saattaisivat tuiskupäivät ja vesisateet lisääntyä näissä maisemissa. Kyllä siellä Helsingin päässä riittäisi viisautta järjestellä näitäkin asioita meidän parhaaksi.
Niin nuo ajat muuttuvat. Lapsena ollessa  sitä sai kahlata lumessa koulumatkoilllakin viimeisillä voimillaan, aurattuja teitä ei kylillä ollut. Osalla koulutiestä oli vain hevosenreen jättämä jälki. Tuiskuyön jälkeen eivät suksetkaan paljon auttaneet.  Jos sattui eksymään vanhalta latupohjalta, sukset upposivat niin syvälle lumeen ettei jalkojen pituus riittänyt. Taisi siinä joskus itkukin tulla, sillä koulusta ei haluttu myöhästyä. Jos koulutunti oli jo alkanut, piti koputtaa oveen ja lausua nuo maagiset sanat ”oisko opettaja hyvä ja antas anteeks kun minä koulusta myöhästyin”.  Luuserihan sitä oli, kerrassaan kelvoton kakara, jos koulusta myöhästyi. Jos myöhästymisiä oli useita, oli pelkona joutua jälki-istuntoon. Meidän perheen lapset eivät joutuneet koskaan jälki-istuntoon vaikka koulumatka oli neljä ja puolikilometriä, talvella vähän lyhempi kun oikaisiitiin kahden järven poikki.. Kuntohan siinä matkanteossa kasvoi. Pitkän hiihtomatkan ansioista minäkin onnistuin voittamaan koulujen välisissä hiihtokilpailuissa toisen palkinnon. Olihan se melkoinen saavutus, sillä kilapiluihin osallistuivat kaikki maalaiskunnan koulut. Arvoasteikkoni koulussa nousi tuon saavutuksen ansiosta monta pykälää.  Kouluaikaisen myöhästymisen pelostakohan  juontanee minulla tapa, että pidän aina kiinni sovituista ajoista. Olen yleensä paikalla hyvissä ajoin, varsinkin sellaisissa tilaisuuksissa, joissa pitää kätellä. On jotenkin mukavampaa olla valmiina käsi ojossa, kun miettiä ketä on jättänyt tervehtimättä.
Näin eläkkeellä ollessa ei säätilalla ole oikeastaan suurtakaan merkitystä muutoin kuin liikkumisessa. Olisihan se ehkä iloisempi mieli jos olisi maisemassa lunta. Liukkailla keleillä sitä ei uskalla edes maantienvarteen lähteä tallustelemaan.  Meidän olohuoneen nurkassa on maitotonkka ja Tonkkumiharjoitusta on joka päivä. Tämä liikuntanuoto ei ole ehkä aivan riittävä eläkeläisillekään, mutta liikutaan kuitenkin. Odotetaan nyt vaan sitä lunta jouluksi ja koko talveksi kaikille sitä haluaville, niin että edes joillakin olisi valittamisen aihetta.
 

Kommentit

  • Keijo

    …kyllä on tuttua-koulusta myöhästyminen, muistan opettaja Rissasen pistävän katseen kun astuimme veli Unton kanssa luokkaan-samat ”maagiset” sanat ja istumaan…huh..huh. Oli käyty Kotvakkojoella lehmiä syöttämässä, kyllä me yritettiin kiirehtiä lehmiä-mutta ei auttanut, niin hitaasti tulla ”vätkyilivät” kuin vaan sen osaa. Vaan muutama satametriä koululle se oli ”sprinttikisa” Unski voitti aina.

Jätä kommentti

*