Päättäjät pakenevat karkailevia mummoja

– Onko äitinne karannut aikaisemmin? kysyi kotisairaanhoidon ohjaaja eräältä ystävältäni, kun hänen 90-vuotias äitinsä oli poistunut kotoaan myöhään illalla, eikä sillä kertaa löytänytkään takaisin kotiinsa. Ystäväni äiti on asunut yli 30 vuotta itsenäisesti leskenä ja elänyt omaa elämäänsä ilman, että on tehnyt menemisistään ja tulemisistaan tiliä omaisille tai ylipäätään kenellekään. Keneltä ja mistä äiti olisi nyt karannut? Hän oli luultavasti vain piipahtanut ulkona, ei lähtenyt karkumatkalle, vaan hänen vakaa aikomuksensa oli ollut palata kotiin. Aina se ei onnistu. Kenen oikeus tai velvollisuus on kieltää häntä liikkumasta ulkona?

Viime viikkoisen vanhusten viikon kuuluvin ääni kantautui Sairaanhoitajaliitosta, joka kuvasi kotihoidon ja kotisairaanhoidon tilaa katastrofaaliseksi. Entistä huonokuntoisempien asiakkaiden määrät ovat viime vuosina lisääntyneet jatkuvasti, koska laitoshoitoa on purettu liian nopeasti. Kannanotto perustuu viime vuonna tehdyn sairaanhoitajien jaksamiskyselyn tuloksille.

Vanhusten hoitoa on pitkään perusteltu ihanteella, että hoito viedään vanhusten koteihin. Tämä on ylevyyteen puettu ideaali.

Ystäväni äiti, joka ”karkasi” kotoaan, asuu omassa kodissaan kunnallisen kotisairaanhoidon ja muutaman maksullisen kotipalvelun turvin. Kunnallisen kotisairaanhoidon käyntejä tarvitaan vielä toistaiseksi niin vähän, että järjestely on kaikkien osapuolien etu. Ateriapalvelun ja siivouksen hän kustantaa itse virkanaisena ansaitusta eläketulosta. Ystäväni mielestä hänen äitinsä itsemääräämisoikeutta ei ole mitenkään rajoitettu, eikä kukaan näin ollen pysty estämään häntä poistumasta kotoa. Sen sijaan myös ystävälleni usein vakuutetaan, että vanhuksen paras paikka on oma koti.

Vanhusten hoitoa on pitkään perusteltu ihanteella, että hoito viedään vanhusten koteihin. Tämä on ylevyyteen puettu ideaali. Tosiasia on, että pitkään jatkunut aliresursointi on jättänyt vanhukset yksin ja turvattomiksi. Sairaanhoitajat kertovat työnsä muuttuneen epäinhimilliseksi ja potilasturvallisuuden vaarantuneen.

Koti- ja kotisairaanhoitopalveluiden työntekijät ovat jo vuosia pyytäneet työn vaativuutta ja raskautta vastaava palkkaa. Vahva epäilykseni on, että toive ei toteudu, koska he ovat pääasiassa naisia.

Suomessa väestö vanhenee nopeammin kuin muissa Pohjoismaissa. Tästä huolimatta Ruotsi, Tanska ja Norja käyttävät moninkertaisen määrän resursseja yli 65-vuotiaiden palveluihin. Suomi on viimeisten 30 vuoden ajan yltänyt vain noin kolmasosaan tai hädin tuskin puoleen Ruotsin vanhuspalvelusatsauksesta.

Aliresursoinnin kohteena näyttävät olevan sekä hoidokit että hoitajat. Koti- ja kotisairaanhoitopalveluiden työntekijät ovat jo vuosia pyytäneet työn vaativuutta ja raskautta vastaava palkkaa. Vahva epäilykseni on, että toive ei toteudu, koska he ovat pääasiassa naisia. Sen sijaan vanhusten ahdinko sälytetään näiden koulutettujen naisten harteille. Myös hoidettavat ovat pääasiassa naisia. Kun katsoo sote-maailmaa vanhuksen silmin, niin nähdä voi sen kauheuden.

Tulevaisuus ei näytä ruusuiselta: hoidon ja palveluiden tarve kasvaa, hoidettavien määrä lisääntyy. Työvoimapula uhkaa koko sote-sektoria. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ennustaa, että seuraavan viidentoista vuoden sisällä tarvitaan noin 200 000 uutta sote-työntekijää, varsinkin hoitajia. Ala tuskin houkuttelee. Päinvastoin entisetkin karkaavat muihin hommiin.

Kotihoidosta on tullut häpeäpilkku, sanoivat sairaanhoitajat vanhusten viikon kunniaksi. Häpeäpilkku on hyvä vertauskuva: epäinhimillisyyttä aiheuttava suuri ongelma sekä hoitajille että hoidettaville. Mutta päättäjille se näyttäytyy pilkkuna, pienenä kauneusvirheenä, jota ei huomaa, kun siihen ei katso. Muuten saattaisi alkaa hävettää – ja tehdä mieli paeta.

 

Jätä kommentti

*