Jos olisimme Yhdysvalloissa, aloittaisin tekstini liudalla varoituksia. Teksti sisältää juonipaljastuksia, saattaa loukata joitakin lukijoita ja sisältää kohtia, jotka voidaan tulkita valtaapitävien arvosteluksi.

Emme onneksi ole Trumplandiassa. Menen suoraan asiaan.

Suomalaisesta peruskoulusta tuli reilut kaksi viikkoa sitten 18. maaliskuuta eriarvoisempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun koko maa oli siirtynyt kansakoulujen ja oppikoulujen rinnakaiskoulujärjestelmästä yhdeksänvuotiseen peruskouluun vuonna 1978.

Koulujen osittainen sulkeminen kohtelee oppilaita hyvin eriarvoisesti ainakin kymmenestä syystä.

1) Etä- tai monimuoto-opetus ei onnistu ilman teknologiaa. Edes digiuskovaisessa Suomessa kaikilla ei ole käytössään toimivia älylaitteita, tietokoneita ja huippunopeaa, lisääntyneen kuormituksen kestävää, nettiyhteyttä. Sekä kuntien sisällä että välillä on isoja eroja.

2) Opettajien valmiudet opettaa asioita etänä poikkeavat toisistaan vielä enemmän kuin osaaminen lähiopetuksessa.

3) Koululainen tarvitsee opintiellään aina tukea vanhemmiltaan tai huoltajaltaan. Etäopetuksessa kotien vastuu on väkisin lähiopetusta suurempi, koska opettajan ei ole mahdollista kontrolloida edes osallistumista reaaliaikaisesti.

4) Suomi on nykyisin aidosti monikulttuurinen maa. Opettajien ja oppilaiden välillä on usein kielimuuri, joka aiheuttaa haasteita kasvokkainkin. On tavallista, että maahanmuuttajalapsi hallitsee opetuskieltä paremmin kuin vanhempansa. Kun yhteydenpito koteihin vaatii jo normaalioloissa tulkkausta, on se poikkeusoloissa vieläkin hankalampaa.

5) Koulut joutuivat ottamaan digiloikan käytännössä kahdessa päivässä. Kun hallitus maanantaina 16. maaliskuuta ilmoitti, että koulut suljetaan valtaosalta oppilaista kaksi päivää myöhemmin, ei ehditty sopia yhtenäisistä käytännöistä tai kouluttaa ihmisiä. Sen vuoksi yksittäinen oppilas saattaa etenkin yläkoulussa työskennellä jokaisessa oppiaineessa eri ympäristössä.

6) Osalla oppilaista on oikeus käydä koulua. Ne 1.-3. luokkien oppilaat, jotka ovat lähiopetuksessa, opiskelevat nyt selvästi pienemmissä ryhmissä kuin yleensä.

7) Suomessa on valitettavan paljon moniongelmaisia perheitä, joiden lapsille koulu on normaaliarjessa turvallinen hengähdyspaikka melskeen keskellä. Koulussa on läsnä turvallisia aikuisia ja tarjolla lämmintä ruokaa joka päivä. Nyt lapsi/nuori on yhtäkkiä koko ajan kodissa, jossa perheen aikuiset kipuilevat oman tilanteensa ja ongelmiensa kanssa 24/7.

8) Kunnilla on velvollisuus järjestää lähiopetusta erityisen tuen oppijoille. Heidän lisäkseen kouluissa on kuitenkin paljon myös tehostetun ja yleisen tuen oppilaita, joiden oppimistulosten kannalta erityisopettajien, koulunkäynninohjaajien, kuraattorien, psykologien, koululääkäreiden ja psykologien panos on korvaamaton. Vaikka tukea tarjotaan etänäkin, riittää sitä tarvitsijoille vielä vähemmän kuin normaaliarjessa.

9) Tutun arkirytmin häiriintyminen, sosiaalisten kontaktien väheneminen ja ohjattujen harjoitusten tai muun harrastustoiminnan loppuminen rajoitusten takia vaikuttavat mielialaan. Uudessa tilanteessa myös koulunkäyntiin keskittyminen voi hankaloitua.

10) Huoli ystävistä, omaisista ja muista läheisistä painaa mieltä. Me kaikki joudumme kohtaamaan ajatuksia ja tilanteita, jotka ovat uusia.

Listani on suora ja tyly. Siihen voisi lisätä kohtia, mutta ehkä kymmenen on tässä vaiheessa tarpeeksi.

En halua syyllistää ketään. En pyydä sääliä sen enempää opettajille, vanhemmille kuin lapsillekaan.

Elämä jatkuu ja tästäkin selvitään. Nyt on turha jurottaa tai harppoa. Kannattaa edetä askel kerrallaan niin kuin heikoilla jäillä.

Jos olisimme saaneet valita, ei kukaan meistä olisi tähän tilanteeseen halunnut, mutta elämässä ei aina voi valita. Välillä on vain sopeuduttava.

Pitää luottaa, yrittää, tukea ja rakastaa. Pitää elää ja unelmoida. Pitää tehdä parhaansa ja katsoa mihin se riittää.

Kun olen savolainen ja ylpeä siitä, voin lopettaa tämän vuodatuksen toteamalla: jos hyvin käy, ei käy huonosti.