Kaipaan teiniangstia

Oloni on surullinen ja tyhjä. Kaipaan teiniangstia, nuorten mustavalkoista maailmaa ja rajatonta kykyä olla oikeassa epävarmuudesta huolimatta.

Kun olin nuori, minäkin tiesin, että vanhemmat ovat aina väärässä. Ilman tuota rajatonta viisautta maailma olisi edelleen litteä ja naiset miehen kylkiluusta. Nyt kun en ole nuori, nautin hetkistä tunteiden kirjoa pulppuavien teinien läheisyydessä. Siksi palasin yli 15 vuoden toimittajuuden jälkeen opettajaksi.

Vanhetessani olen oppinut, että aikuisemmat ihmiset eivät ole aina ja kaikesta väärässä, mutta se on kokonaisuuden kannalta samantekevää. Vain kyseenalaistaminen, erehtyminen ja virheistään oppiminen vie nuoria ja vanhoja, koko ihmiskuntaa, eteenpäin. Tyytyväisyys tappaa kehityksen. Jokaisen sukupolven on rakennettava omat muurinsa murskattaviksi.

Minusta kasvoi viime vuosituhannen viimeisellä vuosikymmenellä opettaja, koska koulu ei olut koskaan hassumpi paikka. Ketju sattumia teki minusta toisten ihmisten tekemien lasten kasvattajan. Vasta valmistuttuani ja palkkapäivän säännöllisyyteen totuttuani sain omiakin lapsia. Isyys toi ymmärryksen: omiaan on hankalampi kasvattaa, heidän kanssaan pitää elää ja kokea 24/7.

Nuorena opettajana minulta vei seitsemän vuotta huomata, että aloin ottaa nuoret liian vakavasti. Siksi vaihdoin alaa. Ajattelin, että maailmaa on helpompi muuttaa kirjoittamalla totuutta lehtiin. Innostuin. Neljännen valtiomahdin palveluksessa pääsee monissa asioissa sisäpiiriin. Välillä tietää, muttei voi kertoa. Välillä ei tiedä, mutta saa kysyä, oppia ja kertoa. Sana on miekkaa vahvempi.

Sanotaan että sekä opettajaksi että toimittajaksi vie kutsumus. Tietyllä tavalla koulun ja toimituksen maailmoissa onkin paljon samaa. Molemmissa pyritään kohti parempaa ja halutaan lisätä tietoa: yritetään usuttaa ihmiset ajattelemaan itse.

Nuorena maailma näytti mustavalkoisuudessaan jäsennellyltä. Vierivät vuodet ovat tuoneet väriä ja viskoneet huomaamaan, että lopulta olemme kuin lastuja laineilla. Toimittajana oppii väkisin kyyniseksi. Kun ikävä uutinen kiinnostaa ihmisiä mukavaa enemmän, alkaa toimittaja tarttua epäkohtiin. Värien tasapaino kärsii. Jos ihminen on luonteeltaan pohdiskeleva, arjen yleissävystä tulee tumma. Silloin oma pää huutaa kontrasteja.

Palasin 47-vuotiaana peruskouluun ja tarkkoihin rajoihin. Nuorten maailmassa on kaksi vaihtoehtoa: oikea ja väärä, puolesta tai vastaan. Jako olisi tyly, jos nuoruuteen ei kuuluisi myös se, että puoltaan voi tarvittaessa sujuvasti vaihtaa.

Nautin arjesta nuorten kanssa. Hetket maailman hullutuksissa ovat opettaneet, että en ole koulussa opettamassa. Olen vihjaaja, ohjaaja, rohkaisija ja tukija. Minun tehtäväni ei ole siirtää oman sukupolveni totuuksia tulevaisuuden tekijöiden päähän. Minun hommani on rohkaista nuoria huomaamaan omat vahvuutensa ja opastaa heitä ei etsimään rajojaan vaan löytämään rajattomuutensa.

Oloni on surullinen ja tyhjä, koska covid-19 pitää minut fyysisesti kaukana oppilaista. Kaipaan arjen melskettä, hetkittäisiä kommelluksia ja nuorten pulppuavaa energiaa. Kun ulkoiset rajoitteet nyt haittaavat, on meidän hitaasti harmaantuvien vain yritettävä katsella, kuunnella ja kannustaa. Poikkeusoloista huolimatta pitää muistaa ja muistuttaa, että maailma on täynnä mahdollisuuksia tänäänkin.

On hämmentävää ajatella, että yläkoululaisena tein teknisen työn tunnilla (siis puukäsitöissä) Korona-pelin. Nykyisille monimateriaalista käsityötä opiskeleville nuorille korona sen sijaan teki kokonaan uuden oppimisympäristön. Mutta niin kuin Skandaali räppäsi jo vuonna 2004: “Elämä on peli”.

Jätä kommentti

*