Kuin viimeistä päivää

Hymyilyttää.

Nauraisin ääneen, jos kehtaisin, mutta korona on vakava asia. Siksi en viitsi rallatella raikuvasti lähiopetukseen paluusta.

Otan torstaiaamuna ison harppauksen kohti normaaliarkea, kun koulun ovet jälleen avautuvat. Olen siitä vilpittömän iloinen. Odotan malttamattomana oppilaiden näkemistä, heidän kuulumisiaan, osuvia one-linereita ja normaalihkoa vuorovaikutusta kasvokkain.

Sellaisen joka ei ole elänyt opettajan arkea, voi olla vaikea ymmärtää, miksi teinijoukkojen kanssa touhuaminen on niin palkitsevaa.

Varsin pian 50 vuoden elämänkokemuksella arvoin, että me aikuiset olemme koko ajan jalka jarrulla ja toinen käsi kahvalla, jos on pakko pysähtyä. Nuorten elämässä varoitusolmioita, stopmerkkejä ja uhkakuvia on jotenkin vähemmän. On virkistävää (välillä huvittavaa ja hetkittäin toki surullistakin) seurata, kun nuori ihminen toimii ensin ja ajattelee mahdollisesti sen jälkeen. Opettajan työn suurimpia rikkauksia on se, että jokainen päivä kulkee uutta polkua. Ikinä ei voi tietää, mitä uusi arki tuo tullessaan.

Tuntuu erikoiselle, että minua kutsutaan opettajaksi. Yllättävän usein tuntuu, että oppilaat opettavat minua enemmän kuin minä heitä. En kirjoita nyt asioista, kirjoitan asenteesta.

Minä tuon luokkaan pilkut, lauseenvastikkeet ja kirjallisuuden klassikot. Oppilaiden skaala on laveampi. Tarvitseeko kaiken mennä ihan pilkulleen? Mitä saa korvaukseksi lauseenvastikkeiden opiskeluun tuhlatusta ajasta? Eikös klassikko ole jotakin vanhaa ja väsynyttä?

Aina ja kaikessa kysymys on lopulta asenteesta. Maailma olisi paljon raikkaampi paikka, jos me aikuiset emme olisi hukanneet teiniasennettamme.

Hymyilyttää.

Mietin millaisia olisivat hallituksen koronainfot, jos jalka nostettaisiin jarrulta ja Sanna Marin ja kumppanit antaisivat mennä niin kuin suorina nuorina.

Ympäripyöreän korrektiuden sijaan pääministeri käskisi kansalaisia elämään niin kuin viimeistä päivää.

Jätä kommentti

*