Suuri harppaus

Apollo 11 laskeutui Kuuhun reilut kaksi vuotta ennen syntymääni ja astronautti Neil Armstrong lausui kuolemattomasti: ”One small step for man. One giant leap for mankind.” (Pieni askel ihmiselle. Valtava harppaus ihmiskunnalle.)

Sanonnan mukaelma on pyörinyt päässäni viime keskiviikosta lähtien ja nyt uuden viikon maanantaina se vain vahvistui. Uudet koronalinjaukset, jotka mahdollistavat paluun lähiopetukseen ja pienin askelin myös urheilun harrastustoimintaan, ovat pieni askel ihmiskunnalle, mutta valtava harppaus minulle.

Olen saanut elää kohta 50 vuotta harvinaisen helppoa ja mukavaa elämää, kun vajaan kahden kuukauden rajoitukset normaaliarjessa ovat tuntuneet ikuisuudelta. Ennen korona-aikaa kuvittelin ja sanoin monta kertaa ääneenkin, etten ole enää yhtä sosiaalinen kuin nuorempana. Voi olla, että hieman olen hetkittäin vetäytynytkin, mutta näiden poikkeusviikkojen aikana olen tajunnut, miten paljon kaipaan vain vapautta liikkua rajoituksitta ja nähdä ihmisiä.

Kirjoitukseni ei ala Kuusta sattumalta. Minun sukupolvelleni on haaste pysyä kartalla asioista, jotka olemme oikeasti kokeneet ja niistä, joista mielikuvat ovat syntyneet uutiskuvien tai televisiolähetysten perusteella. Astronautti Armstrongin astuessa Kuuhun 21. heinäkuuta 1969 syntymääni oli reilut 28 kuukautta, mutta siitä huolimatta koen hyvin vahvasti hetken, kun uutista kuuntelen. Muistan myös John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhat yhtä hyvin kuin Estonian uppoamisen tai New Yorkin kaksoistorneihin törmäävät lentokoneet. Hämmentävintä on, että muistoihin uutistapahtumista ennen syntymääni liittyy myös mielikuvia siitä, mitä olen itse ollut tekemässä.

On mielenkiintoista nähdä muutaman vuoden kuluttua, millaisia aitoja muistoja korona-aika jättää mieleeni. Mistä voin parin vuoden tai vuosikymmenen kuluttua tietää, mitä olen kokenut oikeasti reaaliajassa ja mitkä muistoistani ovat vain median taltiointeja menneestä.

Jokainen harppaus on suuri, kun murheet ovat pieniä.

Jätä kommentti

*