Kyllä muuten pystyt!

Pystyt enempään kuin uskotkaan. Kuulostaa juuri sellaiselta tyhjältä korulauseelta, joita kaikenmaailman elämäntapa-oppaissa tiuhaan viljellään. Jolle tällaisen käytännön ihmisen tekee mieli tuhahdella ja pyöritellä silmiään.

Mutta tottahan se on. Ihminen ei tiedä jaksamisensa rajoista mitään ennen kuin niitä testataan. Luulee tietävänsä, mutta vähänpä tietää. Huomaakin, että pakon edessä sitä venyy sellaisiin ulottuvuuksiin, joita ei ole pienessä mielessään edes kuvitellut saavuttavansa. Ja vähän pitemmällekin, jos on tarpeen. Loppujen lopuksi ihminen on aika mukavuudenhaluinen, ja käyttää normaaliarjessaan vain pienen osan kapasiteetistaan.

Silloin kun elin ydinperhekuplassani, mietin joskus, että en mitenkään ikinäkoskaan pärjäisi yksinhuoltajana. En jaksaisi, en pystyisi, kuolisin varmaan. Nostin mielessäni hattua kaikille noille, jotka eivät voi siirtää vetovastuuta toiselle silloin kun väsyttää. Kuvittelin tietysti, että itse en koskaan siihen tilanteeseen päätyisi.

Mutta sitten koittikin sellainen päivä, kun tuo kupla poksahti. Uusi arki pelotti, ja mielessäni asetin itselleni koeajan, jonka mittaan hommien pitäisi rullata kitkatta. Henkisesti varauduin siihen, että joudun pyytämään apua, jos en pärjää. Ja sehän on itsenäiselle ihmiselle todella vaikeaa. Mutta kävikin niin, että halusin pärjätä yksin, joten pärjäsin yksin. Kun tietää, että kukaan muu ei laita lapsille iltapalaa, tee iltapesuja ja lue iltasatua, kun minua väsyttää, niin tottahan minä sen teen, ei ole muita vaihtoehtoja. Sitten saan palkinnoksi kellahtaa sohvalle, kun olen nuo hommat hoitanut. Kyse on siis asennemuutoksesta. Kun ei ole ketään muuta, jolle askareita nakittaa, ne tekee kaikki itse, ja ihan valittamatta (koska eihän ole myöskään ketään, jolle valittaa).

Nyt voin sanoa, että emme me yksinhuoltajat mitään hatunnostoja kaipaa. Pärjäämme, koska meidän on pakko. Se, että emme pärjäisi ei ole mikään vaihtoehto. Ihminen, joka hyväksyy kohtalonsa, jaksaa. Myös sinä ydinperheessäsi asuva pärjäisit, jos joutuisit siihen tilanteeseen. Koska pystyt enempään kuin uskotkaan.

Kommentit

  • Sonja

    Hyvä kirjoitus täyttä asiaa! Omasta yh-elämästä jäi traumat kylläkin, mutta myöntää täytyy että omia rajoja koeteltiin ja niitä opin siirtämään tarpeen vaatiessa yhä vain enemmän jaksamisen suuntaan. Olet oikeassa ettei ihminen tiedä mihin pystyy ja kykenee ennen kuin joutuu äärirajoilleen venymään ja huomaa ettei rajoja taida paljon ollakaan. Viimeinen niitti toki löytyy ja raja jota ei uskalla ylittää, mutta yh-arki, se on täysin mahdollista kun siihen asennoituu oikein. ja pakko on. Eli siunaushan se melkein on että elämässään pääsee kokeilemaan jaksamisensa rajoja. Itsetuntemus kasvaa. Silti vaikka tiedän pystyväni siihen itsekin, nostan silti hattua kaikille yksinhuoltajille! Olet sinä ansainnut arvostukseni, jo muistuttamalla minua näistä asioista blogissasi. Jatka samaan malliin.

    • Minttu

      Tokihan jaksamisellakin on rajansa, ja sitä rajaa pitää kunnioittaa, ja pyytää ajoissa apua! Mutta yleisesti ottaen uskon, että jokaisella on reservissä aika paljon enemmän kuin mitä itse luullaan! Asenne ratkaisee paljon asiassa kuin asiassa – jos ei usko pystyvänsä, niin luultavasti ei pysty. Ja jos ajattelee, että onpa minulla rankkaa, niin silloin luultavasti on. Ja sama toisinpäin.

      Kiitoksia kommentista ja tsemppaamisesta Sonja! :)

Jätä kommentti

*