Mikä siinä sotessa on niin vaikeaa?

Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen kaikille kansalaisille mahdollisimman tasapuolisesti, ennakoivasti ja kattavasti on ollut yksi puhutuimmista aiheista viimeisen 10 vuoden ajan. Asiaa ovat pyrkineet edistämään useat hallituspuolueet, pääministerin ja vastaavien ministereiden ja lukuisten selvitysmiesten johdolla. Mitä sitten olemme saaneet aikaan? Tekisi mieli sanoa, että emme yhtään mitään. Ehkä todenmukaisempaa on kuitenkin todeta, että onneksi edes muutoksen tarpeesta olemme saavuttaneet yksimielisyyden. Mikä siinä sitten on niin vaikeaa? Onhan isoja uudistuksia toteutettu kautta historian niin Suomessa kuin naapurimaissakin.

Kirjoitin keväällä 2013 yhteiskuntatieteellisen pro gradun aiheesta Yhteiskuntapolitiikan vai puoluepolitiikan ehdoilla? Tapaustutkimus Paras-hankkeesta Kuntauudistukseen 2005–2012. Tutkielman tuloksissa päädyin mm. siihen, että valtakunnalliset rakenneuudistukset ovat vahvasti puoluepoliittisesti ohjattuja, jolloin puoluepolitiikan rooli korostuu yhteiskuntapoliittisen kokonaistarkastelun sijasta. Esille on tuotava toki se, että tutkielmassani tarkastelin uudistuksia erityisesti Kokoomuksen ja Keskustan vetäminä. Tämä vastakkainasettelu on nyt vallassa olevan hallituksen ja voimassa olevan hallitusohjelman myötä vaihtunut yhteisten kompromissien hakemiseen.

Viime viikolla julkaistu uusin asiantuntijaselvitys linjaa jälleen kerran sote- ja aluehallintouudistusten valmistelua eli niitä paljon puhuttuja ja kaivattuja rakenteellisia muutoksia. Selvityksen teettivät tällä kertaa yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriö sekä valtiovarainministeriö. Selvitys lähtee liikkeelle aluejakokysymyksen ratkaisemisesta, joka onkin ollut puolueiden ja alueiden välillä yksi suurimmista kompastuskivistä perustuslaillisten ongelmien ohella. Selvityksen mukaan aluejaon tulisi perustellusti soveltua mahdollisimman laajasti myös muiden alueellisten tehtävien järjestämiseen. Selvityshenkilöiden mielestä muodostettavien itsehallintoalueiden sopiva määrä olisi 9–12.

Selvityksen mukaan hallituksen tulisikin heti uudistuksen valmistelun alkuvaiheessa päättää itsehallintoalueiden määrästä ja aluejaosta. Tämän jälkeen varsinaiset uudistukset olisi perusteltua aloittaa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisuudistuksella, jatkaen sujuvasti aluehallintouudistukseen, joka sisältäisi mm. aluehallintovirastojen, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksien sekä maakuntaliittojen uudelleen organisoimisen. Maakuntajohtajat (mm. Etelä-Savo, Kainuu) luonnollisesti puolustavat nykyistä maakuntajakoa, onhan se heidän edunvalvonnallinen ykköstehtävänsä. Myös meillä kunnissa ajaudutaan silloin tällöin tilanteisiin, joissa kuntakohtainen edunvalvonta ajaa perusteltujen alueellisten uudistustarpeiden ohi.

Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas totesi eläkkeelle siirtymisen jälkeen Kunta.tv:ssä julkaistussa puheessaan seuraavasti: ”Jollei olla halukkaita muutoksiin, jos kuvitellaan, että hyvinvointivaltio säilyy sillä, että takerrutaan kaikkeen siihen, mitä on tähän mennessä tehty ja samoihin menettelytapoihin, niin se on varmin tapa tuhota tämä rakas hyvinvointivaltiomme”. Tämä näkemys yhdistyi pro gradu tutkielmassani hyvin myös valtakunnallisten rakenneuudistuksien eteenpäin viemiseen. Uudistuksien vastustajat takertuvat mielellään kiinni nykyiseen ja uudistuksen tavoittelijat tahtovat viedä hyvinvointivaltion myös 2030-luvulle.

Jätä kommentti

*