Ensimmäistä kertaa olin lentokoneessa nelivuotiaana matkalla Rodokselle, muutamaa vuotta myöhemmin Turkkiin ja Tunisiaan. Näistä lennoista en muista muuta kuin sen, että jauhoimme nousun ja laskun aikana purkkaa leukanivelet paukkuen. Ja sen, että äiti pelkäsi.

Viisitoista vuotta ensimmäistä lentokokemustani myöhemmin lensin ensimmäistä kertaa ilman perhettäni, ja huomasin omaksuneeni äidin lentopelon. Lensin Helsingistä Las Palmasin kautta brasialaiseen rantakaupunkiin Nataliin ja puristin nousujen aikana käsinojia rystyset valkoisina. Paluumatkalla oli niin huono olo, että lentoemäntä antoi soodavettä ja oksennuspussin.

Seuraavalla lennolla matkaseuralaisenani oli ensimmäistä kertaa lentävä ja ihmetellen seurasin vierestä hänen rauhallista olemusta koko lennon aikana. Tuo ei ole koskaan lentänyt aikaisemmin, eikä siltikään pelkää! Ymmärsin vihdoin, että pelko ei kuulukaan automaattisesti lentämiseen.

Tämän oivalluksen jälkeen lentäminen oli minulle pitkään vain tapa siirtyä paikasta toiseen, enkä ajatellut siinä olevan mitään pelottavaa. Malesiassa opiskellessani reissasin paljon, ja muutaman lennon jälkeen pelko iski taas. Ihan yhtäkkiä, varoittamatta ja ilman mitään tiedostettavaa syytä.

Aloin tarkistaa onko koneessa riviä numero 13 (yleensä ei ollut), arvuutella koneen turvallisinta kohtaa (onko mikään?) ja laskea lasten lukumäärää (eihän lapset voi menehtyä lento-onnettomuudessa!). Jo ennen kuin kone oli edes ehtinyt aloittaa rullausta, olin jo katsonut kaikki näköetäisyydellä olevien kasvot läpi: näiden kanssa minä kuolen.

Nousun aikana kuuntelin aina musiikkia, kunnes eräs lentoemäntä sen kielsi ja jouduin jatkossa lukemaan kirjaa. Eihän siitä mitään tullut, luin vain samaa sanaa uudestaan ja uudestaan, samalla kun kuulostelin korvat höröllä kaikkia koneesta lähteviä ääniä. Yleensä oudot ajatukset katosivat kun lentokorkeus oli saavutettu.

En tykännyt lentää yksin, vaikka sitäkin monesti tein. Kota Kinabalussa tutustuin brittikundiin, joka oli suureksi riemukseni varannut saman lennon Balille. Nousun aikana sanoin, että en pidä koneen mielestäni oudoista äänistä. Hänen vastaus ”sehän se vasta huolestuttavaa olisikin, jos mitään ääniä ei kuuluisi” ei rauhoittanut minua lainkaan. Pystyin rentoutumaan vasta kun koneen renkaat koskettivat Denpasarin kiitorataa.

Kun palasin Kaakkois-Aasiasta Suomeen, en lentänyt kymmeneen kuukauteen. Seuraavan kerran koneeseen noustessani luulin samojen hullujen ajatusten taas valtaavan pääni. Mutta eikä mitä: minua ei enää pelottanut! Lentopelko oli lähtenyt yhtä ihmeellisesti kun oli lähes paria vuotta aikaisemmin tullutkin.

Olin jo unohtanut entisen lentopelkoni kunnes huomasin joku aika sitten kaipaavani lentämistä. Miten tässä näin kävi, että muutamassa vuodessa lentopelosta tulikin lentokaipuu? Ehkä minulla vain on tällä hetkellä niin suuri lomantarve, että toivoisin olevani jokaisen taivaalla näkyvän lentokoneen kyydissä, matkalla minne tahansa. Koska minulle loma alkaa lentämällä.

Jos haluat seurata elämääni Tanskassa kuvien muodossa,
seuraa minua Instagramissa @murumou!