Kuten The Beatles asian hienosti ilmaisi: love is all we need.
Minulle on siunaantunut isot siniset silmät ja luonnostaan vaaleat hiukset. Olen kotoisin Savosta ja niin on puolet suvustani jo hyvin monen sukupolven ajalta. Puhun äidinkielenäni suomea ja välttelen toisen kotimaisen puhumista parhaani mukaan. Olen lukenut Kalevalan, laulanut Lippulaulua ja osaan Talvisodan vaiheet kohtuullisen hyvin. Syön joka aamu ruisleipää pakkasesta ja iloitsen jääkiekon maailmanmestauudesta kerran kahdessakymmenessä vuodessa, vaikka kyllä pidänkin enemmän jalkapallosta. Olen ajoissa ja otan asiat vakavasti. Olen siis varmaan kaikin tavoin sellainen ”oikea suomalainen”, joista viime viikkoina on kirjoiteltu.
Olen myös paljon muuta. Elokuun 22. päivä nimittäin alkaa viides vuoteni maahanmuuttajana Kiinassa. Tällä puolen maailmaa suomalaisuudellani ei ole mitään merkitystä – se on välillä jopa haitta. Olen siis täällä kaukana se kadulla muista erottuva maahanmuuttaja, ”vääränlainen kiinalainen” ja kävelevä esimerkki ”niistä muista”. Ryhdyin pohtimaan miltä tuntuisi, jos joku Kiinassa julistaisi kovaan ääneen, että Kiina kiinalaisille! Vain aidot han-kiinalaiset saavat olla täällä! Pois valkonaamat romuttamasta kiinalaista kulttuuriamme, joukot on koottu ja tuomiopäivä koittaa! Ja siinä missä he puhuisivat minusta, he puhuisivat myös sinusta.
Saan olla täällä hyvinkin rauhassa, mitä nyt ihmiset kommentoivat ulkonäköäni vähän turhan suorasukaisesti, kun luulevat että en ymmärrä kiinan kieltä. Tietooni ei siis ole tullut, että kukaan kovin korkea virkamies olisi pitänyt kovin ulkomaailaisvastaisia puheita ainakaan julkisuudessa. En silti tiedä ihan kaikkea mitä yli miljardin ihmisen maassa tapahtuu, joten tällaista retoriikkaa on varmasti kuultu jossain vaiheessa. Jos itse kuulisin tällaista puhetta itsestäni vaikkapa huomenna, mieleeni nousisi tietenkin ensimmäisenä pelko. Pitääkö minun nyt ryhtyä varomaan kadulla ja olla varmuuden vuoksi katsomatta ketään silmiin? Vihaavatko naapurit minua? Täytyykö minun lähteä maasta, ehdinkö edes ajoissa tai pääsenkö ulos? Mutta sen jälkeen tulisi valtava hämmästys. Mitä minä nyt oikein olen tehnyt?
Kun herään aamulla, en herää maahanmuuttajan aamuun. Herään aamuun, missä taas kerran pitää nousta sängystä liian aikaisin, vaikka mieluummin nukkuisin vielä pari tuntia. Kun lähden ulos, en halua ärsyttää kantaväestöä julkisissa liikennevälineissä, vaan yritän olla olematta kenenkään tiellä aamuruuhkassa ja toivon saavani istumapaikan metrosta – kuten kaikki muutkin. Kun opiskelen, yritän todella opiskella maan kulttuuria ja kieltä, että pääsisin paremmin osaksi yhteisöä ympärilläni. Kotimatkalla käyn kaupassa ja ostan samoja tarjoustuotteitatuotteita kuin muutkin asiakkaat. Maksan sama sähkölaskun kuin kaikki muutkin ja käytän saman postin palveluita. Illalla olen ihan liian poikki horjuttaakseni olohuoneeni ulkopuolista yhteiskuntaa, ja siihen on syynsä. Kaikki tämä päivittäinen pitää nimittäin tehdä kielellä, mitä en oikein ymmärrä ja toimimalla kulttuurissa, mikä on minulle vähän vieras.
Sen lisäksi, että minun pitää navigoida päivittäisissä asioissa suuressa miljoonakaupungissa, jokainen toisen ihmisen kohtaaminen vaatii keskittymistä. Enhän nyt käytä väärää äänenpainoa ja loukkaa toista, sillä sitä en todellakaan halua. Samoin pitää kuunnella kanssakeskustelijaa todella tarkasti, että varmasti ymmärtää mitä tämä haluaa viestiä. Kulttuurin kirjoittamattomia sääntöjä ei myöskään tosiaan ole kirjoitettu mihinkään, eli niiden havainnoiminen ja muistissa pitämien vievät edelleen hyvin paljon päivittäisestä aivokapasiteetista. Puhumattakaan siitä jatkuvasta sekamelskasta aivoissa, kun vartin sisällä saatan käyttää kolmea eri kieltä. Välillä minun pitää pohtia muutama sekunti ennen suuni avaamista, sähköpostin kirjoittamista tai edes tervehtimistä, kun pitää prosessoida, että mitähän kieltä tuolle kyseiselle henkilölle pitää puhua.
Olen siis niin kovassa kulttuurien ristipaineessa ja suoraan sanottuna välillä niin pihalla asioista, että en varmaan edes voisi vaikuttaa kiinalaisen kulttuuriin. En vieläkään ymmärrä kiinalaisesta yhteiskunnasta tarpeeksi tietääkseni, missä ovat sen heikot kohdat mihin iskeä, jos haluan aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Ja en edes halua. Minusta on upeaa seurata vuosituhansia vanhaa kulttuuria ja tutustua siihen pikkuhiljaa. En edes koe sitä uhkaavana, kunhan saan vain itse lähestyä sitä omaa tahtiani. Toisaalta, minulla on ollut se ylellisyys, että olen saanut toimia juuri näin. Kuten kirjoitin tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa, olen lähtenyt ulkomaille omasta tahdostani ja koska minulla on siihen mahdollisuus. En ole esimerkiksi joutunut pakenemaan omasta kotimaastani henkeni edestä.
Toiseen kulttuuriin integroituminen on jo tarpeeksi vaikeaa, kun sitä tekee omasta mielenkiinnosta. Se on jatkuvaa hämmennystä ja turhautumista, kun moniin päivittäisiinkin asioihin tarvitsee apua. Toive siitä, että edes silloin tällöin sitä vain sulautuisi massaan. Jatkuvaa pientä pelkoa siitä, että loukkaa toista ihan täysin tahtomattaan, koska ei yksinkertaisesti osaa lukea tilannetta. Voin siis vain nostaa hattua niille, jotka tekevät tämän kaiken olosuhteiden pakosta ja samalla omia henkisiä haavojaan parannellen.
