This happens only in Sweden

Koin viime viikon perjantaina jotain, josta haluan kertoa teille. Tuntuu, että en ole vieläkään toipunut tuosta päivästä, tai oikeastaan illasta.
Matkustimme ystäväni kanssa Göteborgiin aikaisin perjantaiaamuna Foo Fighters -yhtyeen takia. Liput Ullevi-stadionilla olevalle keikalle oli hankittu jo viime marraskuussa. Odotus oli ollut pitkä, sillä olin kuunnellut Foo Fightersia vuodesta 2002, mutten ollut koskaan nähnyt bändiä livenä. Itse asiassa se, että lähdin Göteborgiin, on pitkälti ystäväni ansiota: Jos hän ei olisi ollut menossa, tuskin olisin lähtenyt matkaan yksin. Kiitos Heidi!

Perjantai oli lämmin, oikeastaan jopa helteinen päivä. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, ja tunnelma oli jännittynyt. Siirryimme Ulleville noin kello 13. Jonotus oli ollut käynnissä aamusta asti, joten meidän jonotusnumeromme olivat ”vasta” 174 ja 175. Jonotusaika meni yllättävän nopeasti napostellen ja jutellen. Huomio kiinnittyi siihen, miten ystävällisiä ruotsalaiset järkkärit olivat: Jonottajilta kyseltiin vähän väliä, haluaisiko joku aurinkorasvaa. Juotavaa ja jopa suihkumahdollisuus oli myös tarjolla. This happens only in Sweden!

Portit stadionille avattiin kello 17, jonka jälkeen käynnistyi armoton pikakävely (juokseminen oli kielletty). Onneksi sitä oli treenattu aiemminkin. Lavarakennelma koostui päälavasta, josta lähti pitkä catwalk. Sen puolivälissä oli pienempi lava. Valitsimme paikkamme eturivistä niin, että näimme hyvin niin päälavalle, pienelle lavalle kuin myös catwalkille.

I think I just broke my leg
Foo Fighters tuli lavalle noin kello 21, ja show käynnistyi Everlong-biisillä. Tunnelma oli uskomaton! Stadionilla oli tiettävästi yli 50 000 ihmistä, ja bändi oli huippukovassa iskussa. Kaikki oli niin epätodellisen täydellistä, että ellen olisi nipistänyt itseäni, olisin luullut näkeväni unta. Valitettavasti tämä ihana uni päättyi aivan liian pian.

Laulaja-kitaristi Dave Grohl kompastui ja putosi alas lavalta toisen biisin (Monkey Wrench) aikana. Kylmäsi, sillä näin tilanteen omin silmin. Järkkärit ja muu henkilökunta säntäilivät ympäriinsä hätääntyneenä, sillä Dave oli pudonnut yli kolmesta metristä, mutta bändi jatkoi soittamista. Tuntui kuin olisi mennyt ainakin tunti ennen kuin Daven tilasta kerrottiin. Todellisuudessa aikaa oli kulunut ainoastaan pari minuuttia.

Screenille ilmestyi maassa makaava Dave, joka sanoi: ”I think I just broke my leg, I think I really broke my leg…” Dave lupasi tulla takaisin, kunhan käy ensin sairaalassa. Samaan hengenvetoon hän pyysi, että bändi jatkaisi keikkaa rumpali Taylor Hawkinsin johdolla. Niin tapahtui. Taylor soitti rumpuja ja lauloi samanaikaisesti – melkoinen multitalentti hänkin. Yleisö teki parhaansa tukeakseen lavalle jääneitä herroja ja bäkkärillä paikattavana olevaa Davea.

Kun Under Pressure -cover oli käynnissä, lavalle tuotiin tuoli ja hetken kuluttua Dave kannettiinkin lavalle paareilla. Hänet laskettiin tuolille, ja siteeseen käärittyä jalkaa jäi pitelemään paikoillaan ensihoitaja. Dave kertoi myöhemmin, että hän oli käskenyt ensihoitajan mukaansa lavalle, sillä hän halusi palata yleisön luo mahdollisimman pian. Dave ei missään nimessä saanut liikuttaa jalkaansa, joten onneksi ensihoitaja Johan suostui lähtemään mukaan lavalle pitelemään Daven jalkaa paikoillaan. Tack så mycket, Johan!

Olin varmaan jonkinasteisessa sokkitilassa. En voinut uskoa, että tuo sama mies, joka juuri oltiin kannettu lavalta pois, istui tuolilla kitaransa kanssa ja jatkoi keikkaa jalka murtuneena. Learn To Flyn aikana kyyneleet kihosivat silmiini: en ollut kokenut vastaavaa reaktiota musiikin takia koskaan aiemmin. Kunnioitus, jota tunsin Davea ja koko bändiä kohtaan, oli jotain sellaista, jota en pysty vieläkään pukemaan sanoiksi.

My Hero
Kun Dave omisti My Hero -kappaleen Johan-ensihoitajalle, ajattelin välittömästi, että My Hero on kyllä Dave Grohl, joka muuten käveli kyynärsauvojen avulla todella pitkän catwalkin toiseen päähän akustisten biisien ajaksi ja takaisin päälavalle biisien päätyttyä.

Jo se, että Dave halusi puhua yleisölle heti onnettomuuden jälkeen, kertoo, miten paljon hän välittää. Mutta se, että hän jatkoi keikkaa kahden tunnin ajan murtuneella jalalla, on jotain käsittämätöntä.

Päivämäärä 12.6.2015 pysyy ikuisesti mielessäni, sillä opin tuolloin, mitä on todellinen rakkaus musiikkia ja ihmisiä kohtaan.

P.S. Lienee selvää, että keikka oli paras näkemäni keikka. Ikinä.