Innosta ikuiseen iloon

Voi sitä innostuksen määrää, kun ihminen jostain innostuu. Asian en tarvitse olla kummoinen, mutta ääripäässä ovat sitten todella isotkin aiheet.
Itselleni innostuksen aiheeksi, josta riittää puhetta parhaimmillaan viikoiksi, voi nousta Aku Ankan erityisen hieno tarina, niityllä lepäilemässä nähty sonnimullikka, kauan kadoksissa ollut pikku-esine, kolikkopelin pikkupanostuksella saatu kympin voitto(!!) tai uusi kausimaku lempijogurtissani.

Suurista intoutumisista ja tempautumisista ei sitten noin vain pääsekään eroon, en minä itse, (miksi tahtoisinkaan!), mutta eivät myöskään läheiseni, jotka saavat kuunnella innoitusteni lähteistä aika ajoin pitkiäkin esitelmiä tai soittolistapotpureja.
Tällaiset suuren liikutuksen aiheuttajat ovatkin sitten elinikäinen kumppanuus.
Tähän sarjaan on päätynyt muutama rockmusiikin edustaja, kaksi klassisen puolen säveltaiteilijaa, viisi kappaletta kirjailijoita, kolme antiikin filosofia, yksi myöhempien aikojen vastaava (kovasti maailmanmainetta niittänyt, kaikkien tuntema) ja pari ihan oikeaakin ihmistä (edellä mainituthan eivät niitä ole), ihan sillä, koska ovat hurmaavan hienoja henkilöiksi sekä arabikevät (jatko-osineen) ja pari elokuvaa.

Kirjoittamisesta innoittuneet taas tietävät, että parhaimmillaan se on mitä suurinta oivalluksen ja ymmärryksen riemua mitä ihminen voi maan päällä tuntea!
Tiedän ja sen tietävät kaikki hurmioon taittuvaiset kanssaeläjät, ettei maailmasta parempaa löydy kuin kunnon villiinnys ja hullaannus.
Villityksen poistuessa, jos se on poistuvaista lajia, on toinen innoituksen aihe onneksi aina kulman takana odottamassa.

Joskus sitä kyllä tahtoisi tempautua mukaan sellaiseenkin mikä tuntuu liikauttavan fanaattisuuden partaalle oikein mahtavan isoja ihmismassoja, vaan kun itseäni ne eivät sytytä.
Cheekin valtaisa suosio esimerkiksi.
Kuinka olisikaan mielettömän jännittävää olla kirkumassa monituhatpäisessä massassa: “Kuka muu muka?”
Tavoittelemisen arvoista olisi myös saada luja juoksukärpäsen purema ja juosta elämänsä aikana kaikki mahdolliset maratonit ja lopulta ryhtyä ultrajuoksijaksi.
Vilpittömästi ajattelen näin, ilman ivan häivääkään, koska innostus, jos mikä, on elämässä tavoittelemisen arvoista: elämää ylläpitävää ja aitoa.
Lapin erämaahan olen sentään, erään rakkaan ystäväni johdattelemana, päässyt lumoutumaan ja se on näitä elinikäisiä hurmaantumisia ja myös sellainen jota tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ymmärtävät.

Jos jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, niin tuollaisissa kollektiivisissa hurmoskokemuksissa, potenssin voi nostaa jopa sataan. Siksi myös pelkästään katselukokemukset, telkkujen äärellä, ovat toisinaan sellaisia. Suorat tv-lähetykset urheilukisoista ja konserteista voivat olla erityisen nostattavaa katsottavaa. Linnanjuhlatkin. Jaettu ilo. Sepä se.

Innostuksen vastavoima on lannistus ja epäusko. Näitä ei ihminen tahdo kohdata eikä tuntea, vaan joutuupa silti tuntemaan. Työ kuuluu osittain tähän innostuksen vastavoimaan. Työ tuntuu aina työltä ja sitähän sen sananmukaisesti kuuluu ollakin. Vaan onpa niitäkin siunattuja, jotka saavat tehdä työtä joka on heille intohimo.
Siksi arveluttavakin hurmaantumisen aihe, kunhan sillä ei muita vahingoiteta, on tervetullut.
Mikäpä voittaisi saunaoluen. Sitä sopii yhtä innolla odottaa kuin lauantaista saunaakin.
Kuubalainen sikari, murhadekkari, ryyppyristeily, yllättävä kohtaaminen “romanttisissa” merkeissä, vauhdin hurma, uuden karhealla Camarolla, yöllisellä moottoritiellä… Onhan näitä.

Hurma ja innostus voivat äärimmillään johtaa psykoosiin, josta eräässä aiemmassa blogissani, toisaalla, olen ohimennen maininnut.
Näistä tunnetuin lienee Jerusalem- syndrooma, jossa vaikuttavan taidekokemuksen liikuttamana, ihminen saattaa kietaista ylleen hotellin lakanat ja lähteä erittäin virittyneessä mielentilassa kulkemaan pitkin Pyhän Kaupungin katuja luullen olevansa Nasaretilainen tai joku muu Raamatun historiallinen henkilö.
Tässä kohtaa viranomaiset joutuvat ottamaan pahasti erehtyneen henkilön huomaansa, selittäen, ettei hän ole Jeesus sen enempää kuin Mooseskaan, mutta tämä vain hokee: “Kuka muu muka?”
Lakanoihin vyöttäytynyttä ihmishenkilöä kuskataankin sitten klinikalle, joka joihinkin taideaarteita säilyttäviin kaupunkeihin on perustettu juuri näitä tapauksia varten. Näin tapahtuu muutamille kymmenille tai sadoille henkilöille vuosittain.
Tuossa esimerkkitapauksessa yhdistyy myös jännittävällä tavalla Cheek-hurmos ja kyseinen Jerusalem -syndrooma. Kyllä.

Vaan ihmisen intoutuessa häntä eivät pidättele mitkään voimat. Sellaista elämänriemua kun kokisi jatkuvasti, niin eivätpä murheet mieltä riivaisi.
Toisaalta sellaisella elämänpalolla saattaisi elämästä tulla nopeasti loppuun eletty. Ei kai sitä sydänkään moista kestäisi.
Ihanaa siis on, kun nurkan takana on aina uusi innostus odottamassa ja koskaan ei tiedä mikä sieltä tulee! Pahakseni en panisi Antero Mertarantaakaan. Tällainen innostuja kun olen.

Pidetään siis kiinni elämänhurmastamme ja ollaan ylenkatsomatta toistemme ilonaiheita.
Ne, ainoastaan, pitävät meidät elävinä!

Kommentit

  • Jaana

    Taattua laatua

  • lessu

    Voi miten innostava ja päivään voimaa antava.kirjoitus. Kiitos. Nyt innolla päivän haasteisiin.

  • Taina

    No,nyt on hyvä lähteä patikoimaan Sammun tuvalle-innolla ja ilolla☺

Jätä kommentti

*