Kirja, kirjasta, kirjaan

Kirja, tuo rakas lapsi jolla on nimiä niin, jottei mitään rajaa. Jokainen kirja kun on erikseen nimetty; Sinuhesta Putkinotkoon, Raamatun ja Koraanin kautta Gulliverin matkoihin…ja lukematon, laskematon määrä kaikkea siltä ja väliltä.
Kirjan ilmiasu on perinteisesti kovakantinen paperinivaska tai vastavaanlainen pehmeäkantinen, pokkariksi ristitty painotuote.
Kirjantekijän, (kirjailijan), ilmiasu taas puolestaan oli perinteisesti hieman alkoholille tuoksahtava, rypppyisessä pikkutakissa hoiperteleva, mutta sivistyneesti ja selkeästi mielipiteitään artikuloiva mieshenkilö. Hiusten oli ehdottomasti oltava pitkähköt ja rasvaiset. Partakaan ei tehnyt hallaa. Tästä ei ole aikaa kauankaan, kun asiat olivat tällä tolalla. Tällainen oli habitukseltaan nimenomaan arvostettu kirjantekijä. Tämä sentään on muuttunut.
Nykyisin kirjailija voi yhtä hyvin olla hyvinpukeutunut nainen, joka tietää trendit ja muodinoikut ja osaa tarvittaessa puhua epäselvästikin, mutta alkoholin tuoksahdus ei sentään ole haihtunut minnekään. Se on hyvän kirjantekijän tae ja mittari. Mitä terävämpi viinan katku, sen taatunpaa on tavara. Kautta aikain ja historian. Nii-in. Mitäpä tuosta…

Nykyaika on tuonut iloksemme myös sähköisen kirjan (https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4hk%C3%B6kirja) niille ihmisille, jotka tahtovat olla kehityksen aallonharjalla myös tuossa lukemisen jalossa harrastuksessa.
Ehkä muitakin syitä on, mutten niitä keksi, koska itse olen vanhan kunnon paperituotteen kannattaja. Sellaisen, jonka kannet voi läjäyttää kuuluvasti kiinni (ei siis pokkari) ja jolla voi tarvittaessa ymmärtämätöntä kanssaihmistä iskeä napakan terävästi päähän.
Kirjojen viskelyn taas ei tulisi kuulua kenenkään repertuaariin, kirjat eivät ole sellaiseen tarkoitettu. Eivät.
Aivan ala-arvoinen hengentuote voisi sellaisen kohtelun ansaita. Itse en ole sellaista hyppysiini asetellut, lukukokemuksensa tason kun voi itse takakannen perusteella arvioida.
Olemme silti varsin tietoiset siitä, että kirjaparkoja on tullut poltetuksikin. Röykkiöittän, (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjarovio). Ihmishirviöt ovat tuolloin olleet vauhdissa. Syyttömät kirjat joutuivat liekkien nuolemiksi ja kaikki teidämme edelleen myös sen, mitä perästä tapahtui. ”Siellä, missä ensiksi poltetaan kirjoja, poltetaan seuraavaksi ihmisiä,” loihe lausumaan Heinrich Heine, vuonna 1821.

Kirjasta on moneksi ja kirjat ovat kaiken alku ja juuri. A ja O, alku ja loppu ja mitä vain sen väliltä keksiikään.
Kirjat mullistavat, mallintavat, tekevät ja esittävät. Kirjat juontavat, ylistävät, vavistavat, tasoittavat ja kurittavat. Vahvistavat, himmentävät, hämärtävät tai kirkastavat. Kirja ei jätä ketään kylmäksi. Kirja jättää jälkensä. Aina.
Perästä kuuluu, sanoisi kirja tässä kohtaa. Vähemmän välkky kirja voisi sanoa:”Mitä minä sanoin?” ja välkympi:”Mitä minä sanoin!”
Kirjoista on kaikeksi, moneksi ja tarpeeksi. Me tarvitsemme kirjoja, kirjat eivät niinkään piittaa meistä. Kirjailijat edelleen taas tarvitsevat lukijansa, ilman lukijakuntaa, ei ole palkkaakaan. Mutta se on toinen juttu se. Kirjoja syntyy. Loputtomiin.
Perinteisestä kirjasta saa tarvittaessa vieläpä oivan pönkän katkenneelle sohvan jalalle ja sähköisestä lukunautinnosta saa lääkäri palkkionsa, kun kirjoittaa reseptin migreeniiin, ihmispololle, joka ruudun kautta on tullut lukeneeksi esimerkiksi Leevi Lehdon suomentaman Ulysses -jättiteoksen, (alkup. James Joyce).
Liki 900 sivua käsittävä järkäle kun on haaste meille vanhan ajan kirjamallia ahmiville lukutoukillekin, niin todellisen haasteen se muodostaa tietokoneen ruutua, rivi riviltä haukkovalle lukijalleen. Palkkana on lukukokemus vailla vertaa, mutta niin on vailla vertaansa silmien takana oleva jomotuskin. Näin tahdon asian nähdä ja näin se luultavimmin onkin.

Kirjassa on kirjoitettuna kaikki. Oleva ja elävä.
Mitään ei ole olemassa kirjatta. Naurettava sananakin. Kirjatta. Ikävä kyllä voisin kuvitella olevan tuon nimisiä ihmisiä. Ainakin toiseksi nimekseen saaneita. Minun toiseksi nimekseni on muuten ristitty Marjatta. :)
Alussa oli sana… ja niin on lopuksikin.

Kirjaan päätyminen onkin sitten jo mutkikkaampi prosessi. Vai onko sittenkään?
Tunnen erittäin hyvin, liki henkilökohtaisesti, tapauksen, jossa elämää suurempaa ihailua osakseen saanut kirjailija-muusikko, sai laadituksi kokonaisen luvun kirjaansa, tästä palvovasta ihailijastaan sävyssä, joka oli enemmän kuin loukkaava. Sitä voi pitää tietynlaisena saavutuksena, etenkin kun ihailun kohde kirjoitti muistelmateokseensa selviä valheita.
Särkyikö tuon ihmispolon elämä, joka tämänlaista vääryyttä sai osakseen ja johon lyötiin leimaa kuin vieraaseen sikaan. Kattia kanssa.
Elämä hänellä lähti aivan uudenlaisen nosteeseen, noiden painokirjasimien ansiosta. Elämä tuolla ihmisellä, tuossa kohtaa, kun oli ajautunut hitusen sivuraiteillekin.
Kipinästä poltteeksi roihahti sankarin hänestä kirjoittama valhe, joka vaati oikaisua.
Hän tahtoi puhua arvostamalleen kirjailija-muusikolle. Siihen vaiheeseen hän ei ehtinyt, kirjailija kun otti ja kuoli.
Uusi lehti kääntyi silti tuon kirjan sivuille joutuneelle anti-sankarille.

Elämä on ihmeellistä. Kukaan ei edes tietäsi kuinka ihmeellistä, jollei meillä olisi kirjoja.
Pitäisikö ihmisten siis pyrkiä elämässään edes sivulauseeksi kirjaan, jotta elämä kantaa.
Jollei tähän ratkaisuun päädy, niin vähintä mitä elämän värittämiseksi ja ymmärtämiseksi saattaa tehdä, on tarttua kirjaan. Silloin on osa kirjaa ja kiinni elämässä.
Sanat kirjassa ovat painoarvoltaan enemmän kuin puheet. Puhe kun vain lennähtää kuulijansa korvaan ja sieltä pois. Joskus harvoin jää jotain korvien väliin, silloin kun osaa sanansa valita ja tilanne on otollinen.
Jos sanat ovat kirjankansien välissä, niin siellä ne ovat ja pysyvät.
Ikuisesti. Aamen.

Kommentit

  • Jaana

    onneksi palvova ihailija suivaantui muusikko-kirjailijan painetusta sanasta…otti uuden suunnan elämäänsä hän ….
    ja mitä olisikaan elämä kirjatta tuota niin rakasta ajanvietettä.

Jätä kommentti

*