Kirjoittamisen vaikeus, sen kirous ja helppous. Kaikki nämä voivat olla totta yhtä aikaa ja samalla kirjoittajalla. Jos kirjoittaja sanoo kirjoituksiensa tulevan aina ilman ponnnisteluja ja jännitettä, ovat kirjoitukset sitä sun tätä ja suurimmaksi osaksi juuri sitä.
On nähtävä vaivaa, kuunneltava itseään, pureuduttava sielunsa sopukoihin, ajateltava kirjoituksen syvyys- tai pinnallisuusastetta ja lukijakuntaa. Kukaan kun ei kirjoita vain itselleen. Muutakin tästä väittävät. Saavat pitää väitteensä. Minulle se väite ei kelpaa.
Kirjoitus tarvitsee kohteensa, aivan kuten puhe ja puhuminenkin. Yksinpuhujathan ovat oma ilmiönsä, josta ei tässä enempää…
Jos kirjoitus ei ikinä yleisöään saisikaan, on kirjoittaja sitä silti miettinyt.

Sain oman kirjoituskipinäni jo lapsuudessa. Opin nelivuotiaana lukemaan, kiitos siitä äitini ja mummon lempeän-lujan kasvatustyön. En varmasti ole harvinaisuus, mutta tahdon tuon usein mainita.
Tiedän esim. Juice Leskisen hallinneen lukemisen jalon taidon myös jo neljävuotiaana. Ihan oli itsekseen, pikku-Juice, Savon Sanomia lukemalla, tämän osaamisalueen valloittanut. Hän olikin kielellinen nero ja sanat tekivät hänestä hänet.
En voi kuvitellakaan kuinka olisin kirjasimet ja sanajonoista muodostuvat lauseet, ilman mummoni aakkostamista ja äitini selkeää lausuntaa, koskaan omin neuvoin oivaltanut.

Opittuani lukemaan, imin itseeni valtavan äidinkielellisen pääoman Tove Janssonin Muumi-tarinoista, niistä kovakantisista sekä Aku Ankoista. Aku pysyi ystävänäni pitkälle aikuisikään saakka, sellaisena kuin aikuisikä nyt mielletään. Hyppysiin osuessa luen sen edelleen kannesta kanteen, yhtäkään Ankkalinnan hahmoa väheksymättä.
Sittemmin ei ole ollut kirjaa, joita en innokkaana hyppistelisi. Jos takakannen teksti myy minulle itsensä, menee se heti lukuun.
Runoista romaaneihin ja tietokirjoista elämänkertoihin.

Vaan aikuista minusta ei ole tullut, enkä sellaiseksi pyrikään. Pidän useimpia aikuisia tylsinä. Tarvitaanhan heitä, sitä en väitä. Eivät pyörisi virastot, politiikka eikä Kreikan -velkakriisikään nykyistä päättymätöntä kehäänsä. Toisaalta – olisiko ilman aikuismielisiä ihmisiä tuota kriisiäkään syntynyt? Ainakaan politiikkaa eikä virastoja olisi keksitty. Sellaisiin byrokratian ihmerakennelmiin tarvitaan aikuisia miehiä ja naisia. Ovat ne sellaisia. Aikuiset. Tarpeellisia ihmisiä siis.

Kun koitti kouluaika, latelin sanoja vihkoihin sellaisella volyymilla, että sain aina omat tekstini luokassa lukea ääneen. Lukipa niitä opekin. Ala- ja yläaste meni sitä rataa. Sama tahti jatkui lukiossa, jonka kävin, sattuneista syistä, parinkymmentä vuotta siitä, kun olin saatellut yläasteen loppuun. Hurjimmasssa nuoruudessani kun oli pitelemistä.
Tämä taito saneli itsetuntoni rajat, kymppejä sateli ja tunsin jotain minussa heräävään.
Herätin ikioman kirjoituskärpäseni, jonka puraisemana olen kokenut elämäni parhaimmat jutut. Kokenut tekemiäni tekoja uudelleen ja uusissa valaistuksissa. Ajatellut maailmaa mullistavia asioita ja tehnyt itseäni itsellenikin selkeämmäksi. Piirtänyt rajaa, joka siirtyy aina vain kauemmaksi – ja samalla kirkastuu.
Kirjoituskärpänen on herätellyt minua nykyään yhä useammin, koska ymmärrän, lähempänä viittä- kuin kahtakymmentä olevana, että aika maailmassa on rajattu. Kirjoittamisen rajat eivät.
Lauri Jaatinen, iki-ihana äidinkielen lehtori lukiosta, sanoi eräällä tunnilla: kieli on ajattelun väline. Se on oivaltava lause. Totisesti.

Tiesittekö muuten että kirjoituskärpänen ja lukutoukka ovat maailman parhaimmat ystävykset. Lienevät nykyään jo naimisissakin.
Juuri tämä pariskunta on minun ensimmäinen tärkeä ystävyyssuhteeni ja meillä on niin luja luottamus välillämme, ettemme koskaan tule kadottamaan toisiamme. Se ystävyys säilyy yli elämän. Olen heistä erittäin ylpeä!

Toivottavasti meistäkin tulee oikein hyvät ystävät.