Myllerrys ja älämölö. Ihan turhasta ja suotta. Monestakin asiasta. Mistä milloinkin. Joku sen nostattaa ja saa mitä on lähtenyt hakemaankin: mediamylläkän, moniäänisen paheksunnan, julkisuutta.
Kansan lynkkausmieli on huippulukemissa ja sanoillansa kansaa sijoiltansa heilauttanut on turvassa tietokoneruutunsa takana. Ilman aikomustakaan pysyä sanojensa takana. Ennemmin tai myöhemmin, hän sanansa, anteeksi pyydellen, hakee takaisin. Se kuuluu julkisuuspeliin.
Yleensä virkamies-poliitikkona, tuo nilviö, on vieläpä erityisen suojelun kohteena.

Miksi se on näin? Menneinä vuosikymmeninä todettiin arvovaltaisin äänensävyin vaikeatkin asiat ja ne hyväksyttiin tai oltiin hyväksymättä, mutta turhia myrskyaaltoja ei kansan keskuuteen loiskutettu eikä urhea kansa turhasta valittanutkaan. Kestettiin usein kestokyvyn tuolle puolenkin.
Vallanlinnakkeisiin pääsyn varmistamiseksi, tietyn mielenlaadun omaavat henkilöt, tekevät kaikkea sitä mitä ihmiset pitävät alhaisena, alentavana tai epäsopivana.
Antavat tyhjiä lupauksia, ovat kittejä silloinkin, kun eivät tahtoisi, hymyilevät puliukoille ja kerjäläisille, puhuvat toista ja tarkoittavat muuta. Jakavat sinne-tänne ymmärrystä ja maalaavat hohtoisaa kuvaa tulevaisuudesta, johon eivät itsekään usko.
Milloin tämä roti loppuu? Pirulle on annettu pikkusormi. Huudetaan, kirotaan ja virtuaalisesti tapetaan palstoilla, foorumeilla, twittereissä ja selkien takana. Pidetään ääntä, mutta mitään ei oikeasti kuulu!

Mitä tämä on? Onko meitä huijattu.
Puhuvat päät vievät aikamme ja saavat meidät raivoihimme, mutta emme osaa enää puolustaa itseämme tosipaikan tullen. Pelkäämme jäädä lehdelle soittelemaan niin pahoin, että todellisuudessa siinä käy noin! Olemme osattomia meitä koskevissa asioissa. Meille on annettu tehtävä, jossa suurinta porua aikaansaavat yksilöt kelpaavat vastustajiksi. Pääasia on, että vastustetaan. Mitä monipäisemmät ovat vastustajain laumat, sitä parempi, koska siitä revitään parhaimmat otsikot.

On niitä toisenlaisiakin lipsauttajia.
Kansalaisia, jotka vain sattuvat väsyksissä tai muuten ajattelemattomuuksissaan sanomaan oman mielipiteensä. Jopa ihan harkiten. Sellaisen, joka ei miellytä kaikkia.
Nousee myrsky. Vesilasi ei enää riitä. Ängerrys ja äreys laajenee koko valtakunnan kattavaksi, kunnes taas laantuu ja uusi ärsyynnys nostaa päätään jonkun someviestimen kulmalta.
Kapinoitsija saadaan aina kiinni ja yhtä varmasti se aina nujerretaan! Nujerrus on päivän sana. Ähäs…älä luulekaan olevasi jotakin, me tiedämme parhaiten. Täältä pesee! Lujasti ja varmasti. Kun paremmin tietäneet ovat sanansa sanoneet, tulee sitäkin paremmin tietäviä – ja pam. Pam-pam-pam! Loputtomiin.

On suorastaan surkuhupaisaa seurata, kuinka ihmiset alistavat toisiaan netin keskustelupalstoilla. Kun pallo on lähtenyt vierimään ja yksilö yrittää puolustautua, tulee yhä vain lujempaa nyrkkiä nokkaan.
Kunnianloukkaus-, herjaus-, solvaus- ja laitoin uhkaus ovat usein tarinoiden päätepisteet.
Rohkeus mitataan nykyisin sillä, kuinka osaat asetella provosoivimmat kommentit tiettyyn ajankohtaan niin, että ne aiheuttavat suurimman hälyn, saavat aikaan kirouksen ja kauheimman luokan tappouhkaukset.

Onko se rohkeutta? Ei. Se on raukkamaisuutta, koska lausunnon antanut tietää olevansa turvassa. Häneen ei saa koskea. Jos kosket, tuo henkilö saa siitä isot korvaukset. Harvoin nimittäin noissakaan yhteenotoissa henki lähtee.
Se on myös armotonta röyhkeyttä. Tulla ja olla tietävinään, vaikka tietää vain sen, että asia tulee ärsyttämään ja tekemään ihmiset vauhkoiksi.
Sanansa sanonut, mielipiteensä ilmoille laukonut, tietää, että hän vetää samaan lokaan myös vasta-argumentoivat, koska Internetin maailmassa ei vihalla, kuten ei millään muullakaan, ole rajaa eikä rajoja.

On kova ikävä erästä vallan vahtikoiraa, joka sanoi asiat niinkuin ne näki ja hän todella näki!
Juice Leskistä.
Oman tiensä kulkijana ja toteuttajana hän loukkasi moniakin, mutta suurin osa sivalluksista osui tarkasti kohteeseensa.
Jos jotain meni ohi, niin anteeksi hän nekin aina sai.
Ollaan oman elämämme Juice Leskisiä ja vaietaan viisaasti silloin, kun vaiti on oltava.
Älähdetään vain, kun kalikka meihin osuu.
Mitä me muista!
Juicen sanoin, voi meitä – muita ei voi.