Onko elämää loman jälkeen? Onko yleensäkään elämää.
Ihminen valitsee ja tekee itse ne hetket, jotka ovat hänelle merkityksellisiä.

Vainko loma-aikaan ihmisellä on lupa ja oikeus toteuttaa omaa tahtoaan, tehdä mitä mielii ja luoda merkityksiä elämäänsä?
Jos ei tarkoitus olekaan saada aikaan suurta, niin suurta tuppaa syntymään, silloin kun ei olla pakon edessä, työuraa puurtamassa eikä rahanvallan alaisuudessa.

Elämän mittaiselle lomamatkalle päätyneet ovat oma lukunsa. He ovat joko kuolleet niin iloisissa merkeissä, etteivät tapahtunutta ole edes ehtineet huomata tai sitten paiskautuneet sellaiselle radalle, ettei riemulla ole mitään mittaa! Laittomilla päihteillä tai syntymähulluudella.

Valintojen merkitys on nykymaailmassa aivan erityinen, koska valittavaa on runsain mitoin. Parhaimman mahdollisen hinta-laatusuhteen kriteerit täyttävän kohteen löytymiseen voi helposti vierähtää viikon päivät.
Siinä on loma-ajasta tai muista vapaista saatu uhratuksi melkomoinen tovi ja lovi se on omalletunnollekin.
Harvoin saavutettu etu on, verraten menetettyyn aikaan, vaivan väärti. Eipä tuollaista tule ajateltua, kun antaa mainostajien maalata ja kuljetuttaa itseään läpi hohtavien kuvauksien utopistisista maisemista, esineistä ja asioista. Niille ne antavat nimiksi vapauden, oman herruuden, fantastisen fantasian tai kaikkien maailmojen maailman luojan.
Onpahan siinä sitten viihdytty ja annettu viedä itseään aavan meren tuolle puolen, ihan ilmaiseksi.
Ilmaiseksi, mikäli täkyyn ei ole käyty.
Näin onnellinen tilanne ei yleensä ole. Täkyyn käydään – lujasti ja usein. Kiihtyvään tahtiin.

Ennen wanhaan lomankaan huipputunnelmia ei hehkuteltu eikä lomakuvilla brassailtu. Sen ihmeemmin ei tavaroidensa äärellä pröystäilty, eikä uimakilometrejään vastarannoille huudeltu. Ääneti, nöyränä ja vaatimattomuudesta paisuen uitiin mitä uitiin.
Oltiin vaikka Afrikan sydämessä, niin kuvakortti ja pari lausetta paikanpäältä riitti valitulle sukulaiselle lomahetket kuittaamaan: ”Me ollaan täällä, on aika kuuma. Kärpäsiä ja matelijoita riittää. Tullaan ensi viikolla, jos tullaan. T: Pertti ja pojat”. Se oli siinä kaunistelematta.
Eipä myöskään uusia kenkiään, polkupyöriään saati autojaan esitelty jokaiselle vastaantulijalle, jos ensimmäisellekään.
Jonkun kehaistessa, vaikkapa että onpa hyvännäköiset bootsit, se ohitettiin sanomalla, että mitkä nää nyt… juu – vanhat, olleet mulla jo sata vuotta. Vaikka olisi eilen kaupasta upuuusissa kengissään iloisesti astellut.
Vaatimattomuus oli valttia.

Nykyisin kilpakerskunta on pop ja nöyryytettynä saa useampikin Sikstuksen kappelin kokenut, Eiffelin torniin kivunnut tai Manhattanin baareissa lärvejä vedellyt jatkaa matkaansa. Nopeammin, korkeammalle ja rohkeammin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Citius,_altius,_fortius) on yritettävä seuraavaa lomaa suorittaa. On pakko. Muuten ei ole mitään, missään eikä milloinkaan. Ollutkaan.
Kisa, joissa fiilisten maalailu tuottaa parhainta tulosta, ei saa olla hylätty sen enempää kuin heikkokaan, koska hopea on näissä(kin) kisoissa häpeä. Meistä on tehty oman elämämme mainosmeklareita. Kuka saa eniten kohinaa ja ihailun huokaisuja aikaiseksi. Kuka tekee kovimmat pohjat.
Vain voittajat ovat elämässä kiinni. Kuka muu muka!

Sosiaalinen media on saanut mullistuksia aikaan ihmisten ajatusrakenteissa.
Ennen niin kainoina pitämämme kanssaihmiset, huutavat suureen ääneen suuruuttaan, jokaikisessä somen kulmassa, minne vain äänihuulensa saavat kirjainten muodossa auki.
Kainoina pitämämme. Niinpä niin. Tuskinpa meistä yksikään lopulta on niin vaatimaton kuin tekopyhästi olemme ammoin antaneet ymmärtää.
Kaikissa meissä asuu oma leijonamme, joka saa tänään karjahdella tunteitaan ja paremmuuttaan julki vapaasti. Olemme keksineet aparaatin joissa sana on vapaa ja oma sana erityisen vapaa! Oi kallis vapahtajamme, tie, totuus ja elämä. Tiedon valtatie, joka internetissä vie taivaisiin saakka. Se tuo valtaa ja rahaa ja yltäkylläisyyttä. Ylenkatsetta, nopeita ohituksia ja kallista turhuutta.
On se niinkin.