Vieläkö muistamme, miten Korona-aika nosti voimallisesti pintaan huolen erilaisten oppijoiden ja työntekijöiden hyvinvoinnista ja sen haasteista. Huoli ei ole uusi – opintohin liittyvistä voimavaroista ja opintojen etenemisestä keskustellaan toki kaiken aikaa. Korona pandemia sulki oppilaitokset ja lopetti kohtaamiset. Ryhmissä ei tavattu toisia, töitä tehtiin lähinnä tietokoneen mustien ruutujen takaa. Ei tultu ryhmätoverien kanssa samalla tavalla tutuiksi kuin ennen koronasulkua.
Samojen seikkojen kanssa kipuiltiin työpaikoilla ja -yhteisöissä. Työhyvinvointi moninaisuudessaan on keskeinen teema työelämässä ja sen tuloksellisuudessa. Työelämä muuttuu vauhdilla. Organisaatiomallit ja työn tekemisen tapa on murroksessa. Kiire ja tietotulva kuormittaa. Voimavarojen ja psykologisen turvallisuuden johtamisosaaminen on tärkeää.
Heille, joille itseohjautuvuus ja oman oppimisen ja työn johtaminen on luontaista, selvisivät muutoksesta jotensakin hyvin. Toiset olivat jopa ilahtuneita siitä, että matkustaminen ja siirtyminen työpaikoille ja kampuksille jäi pois. Itsenäinen ja verkoissa työskentely sopi monelle.
Mutta yhtä moni jäi eittämättä kipuilemaan aikataulujen ja ohjeiden viidakkoon. Tehtävissä oli vaikea edetä. Ja mitä pidempään aikaa kului, sitä vaikeampi oli enää saada otetta. Keskeneräiset ja tekemättä olevat työt kasaantuivat. Ja silloin samaa tahtia helposti kasvaa ahdistus ja päässä jyskyttävä huonommuuden tunne. Keneltä uskaltaa kysyä? Kenen puoleen kääntyä? Voiko tunnustaa, ettei selviä, että tarvitsee apua? Olenko ainoa, joka ei vain saa asioita hallintaan, josko kaikki muut ovatkin niin paljon nokkelampia ja taitavampia, minä vain en ymmärrä?
Tuen tarpeet ymmärrettiin ja lähdettiin miettimään keinoja, joilla löytää tukea kaipaavat ja selvittää millaista apua kaivataan. Alkoi syntyä uudenlaisia tarpeisiin perustuvia matalan kynnyksen hyvinvointi- ja ohjauspalveluita. Kertyi tietoa muuttuneesta tilanteesta sekä tarpeista kehittää yksilöllistä apua, yhteisöllistä toimintaa ja osallisuuden kokemuksia.
Näitä kokemuksia ja hyväksi havaittuja käytäntöjä voidaan hyödyntää edelleen korona kurimuksen hellittäessä otettaan.
Mutta löydetäänkö juuri heidät, joille tuki olisi eniten tarpeen? Valitettavan tavallinen ilmiö on sekin, että syrjäytyneet vetäytyvät poteroihinsa yhä syvemmälle. Hyvää tarkoittavat viestit ja yhteydenotot koetaan nekin painostavana, kun mieli on synkkä ja voimavarat vähissä. Ryhmiin ei tule lähdettyä. Viestit hautautuvat postimereen.
Ei uupunutta auta ”ryhdy nyt, lähde tekemään!” Kun ei osaa, pysty, jaksa, niin ei. Tarvitaan aidosti rinnalle tulevaa kanssakulkijaa matkalle mukaan. Ainakin, kunnes asiat saavat selkeän muodon ja oma tie taas löytyy.
Korona-aika ja sen tuomat toiminnan supistukset tekivät näkyväksi sen, ettei mikään korvaa aitoa kohtaamista. Meille ihmisille on niin kovin tärkeää se palaute, jonka saamme ilmeistä ja eleistä vuorovaikutuksessa. Tarvitaan yhdessä tekemistä, jakamista ja oivalluksia porukalla.
Tuoreet mielenterveysindikaattoreiden tilastot näyttävät Pohjois-Savossa huolestuttavan punaista. Meillä on vahvat verkostot ja toimintamallit, osaajia ja asiantuntijuutta. Paljon on tehtävissä monitoimijaisesti oppilaitos- ja työelämäkehittämisen yhteistyönä. Kehitetään palveluita ja toimintatapoja yhdessä, opitaan ja jaetaan osaamista ja hyviä käytänteitä viimeisintä tutkimusta hyödyntäen.
Ja samalla – katse peiliin. Oletko sinä juuri se pelihengen rakentaja, joka luo ympärilleen luottamuksellista ja hyväksyvää ilmapiiriä? Olethan riittävän rohkea, että pyydät apua? Me olemme kultaa kalliimpia toisillemme.
Marjo Heikkinen
Kehittämispäällikkö, jatkuva oppiminen
Savonia AMK
