Kun kuuluimme Kalpa-perheeseen, ostimme makkarat (ja sen snadin mehun) erätauolla lasten omalta mummolta. Tyttäreni aloitti Kalpan kannattajana jo kantokoppaiässä, jolloin saatoin huoletta jättää neidin nukkumaan Leena-lipunmyyjän pöydän alle. Vahtimestari kävi sitten ystävällisesti kertomassa, että neidin voisi jo hakea syömään katsomoon. Missä olisimmekaan ilman noita hockeymomeja, jotka ovat vuosien kuluessa muuttuneet hockeymummoiksi? Viime viikolla joukkue selvitti tiensä finaaleihin ja ensimmäisen halauksen sain Marjatta-makkaranmyyjältä. Marjatta on myynyt makkaroita Kalpan peleissä jo 43 vuotta.
Halli on pieni, mutta ehkä juuri siksi niin sympaattinen. Seinät eivät ole loisteliaat, eikä kaljakuppila kovin viehättävä, mutta savolainen puheensorina on mahtava. Entiset pelaajatkin viihtyvät hyvin katsomossa. Välitön tunnelma ei ole juuri muuttunut hallilla näiden 26 vuoden aikana, kun olemme odottaneet mitalin kirkastumista. Tai edes uusintaa.
Kuopiossa kaikilla on jokin kytkös Kalpaan, varsinkin nyt, kun kulta on ulottuvilla. Ja miksi ei olisi? Yksi tuntee pelaajan, toisen lapsi pelaa junioreissa, joku kävi valmentajan kanssa samaa koulua ja moni on käynyt katsomassa pelejä vuosikausia. Useissa perheissä kausikorttipaikka on kulkenut isältä pojalle. Todellinen kannattaminen onkin sitä, että pelejä on katsottu ja joukkuetta kannatettua vaikka menestystä ei olisi aina tullutkaan.
Itse voin ylpeillä sillä, että isoenoni Väinö ja Lassi Ropponen olivat mukana 1929 kun Sortavalan Palloseuran (SPS) perustettiin. Seura siirtyi pelaajien mukana Savoon sodan jälkimainigeissa. Urheilusuurlähettiläs Lassi oli paikalla kun nimi SPS muutettiin Kuopiossa Kalevan Palloksi. Lapsillamme virtaa siis Kalpa-veri vahvana ja tällä viikolla olen muistanut kertoa sukutarinaa joka paikassa. Me kaikki haluamme osamme voitonhuumasta.
Vaikka Kalpa on hopeamitalin jälkeen käynyt sinnittelemässä jopa Suomi-sarjassa, ei yhteistyöyritykset tai sponsorit ole kaikonneet. Pelastajina on ollut myös seuran entiset pelaajat. Saman hiileen on jaksanut puhaltaa koko Savo, vuodesta toiseen. Henkilökohtaisesti olen erityisen iloinen vuosituhannen alun mainostajista. Ilman heitä ei poikamme todennäköisesti olisi oppinut lukemaan neljävuotiaana. Poika ihmetteli istumapaikkamme kohdalla olevia kattomainoksia. Kerroin mitä tauluissa lukee. Niinpä eräässä ottelussa pieni mies lausui huolella MUO-TO-LAU-TEET. Että kiitos vain siitäkin mainoksesta. Pojan riemu oli rajaton, kun hän ymmärsi yhtäkkiä, että koko hallihan oli täynnä salakirjoitusta. Mainostajien onneksi moni aikuinenkin tavaa mainoksia erätaukojen aikana, niin voitto- kuin häviöpelissä.
Lapsemme kuvittelivat pienenä, että kaikkien isät vilkuttavat lapsilleen pelin alussa kentältä ja Suomessa on vain yksi jääkiekkojoukkue, Suomen Kalpa, kuten tytär joukkuetta nimitti. Voi, minä niin toivon, että kannustamamme Kalpa olisi vihdoinkin tuo Suomen Kalpa, Suomen mestari. Mutta jos ei ole, niin ostamme silti ensi kaudellakin taas makkaraa ja Kalpa-huiveja.
Ulla Pekkarinen
Liiketoimintaosaamisen lehtori
Savonia-ammattikorkeakoulu
