”Syntyi lapsi syksyllä – tuulet niin vinhasti vinkui… nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.” Näin alkaa Eino Leinon runo Aleksis Kivestä. Mielessä häivähtää myötätunto kirjailijaa kohtaan. Eikö hän elämässään ehtinyt kokea kesän lämpöä ollenkaan?
Aleksis Kivi on eittämättä suomalaisen kirjallisuuden suurnimiä ja jossakin määrin tuttu suurelle osalle meistä. Useimmat ovat lukeneet koulussa otteita Seitsemästä veljeksestä tai puurtaneet läpi koko kirjan. Mitä lienee jäänyt mieleen? Veljesten nimiä harva osaa luetella eikä tarvitsekaan.
Itse olen lukenut romaanin kolme kertaa: koulussa, osana opiskelua ja myöhemmin omaksi iloksi. Ensimmäisestä kerrasta en muista mitään, toisella kerralla kahlasin läpi klassikkopinoa ja veljekset menivät siinä urakassa. Kolmannella kerralla omaksi iloksi lukiessa kirja avautui aivan uudella tavalla, kun Kiven loistelias kieli pääsi kutittelemaan aivonystyröitä kunnolla. Lukukokemusta väritti ääneen nauraminen.
Millainen mies oli Aleksis Kivi, josta Leino kirjoittaa lempeästi? Hän oli räätälin poika, joka jo lapsena haaveili kirjoittamisesta. Vaikka varojen puute ja heikko terveys varjostivat opiskelua, hän pääsi kuitenkin ylioppilaaksi ja opiskeli yliopistossa. Onnekseen hän löysi ystävikseen tukijoita ja lopulta vuokranantajaksi vanhemman rouvan, joka antoi hänen asua täysihoitolassa lähes vastikkeetta. Hän ei kirjoittamisen lisäksi tehnyt elämässään muuta työtä.
Kiven kirjailijasielu oli haavoittuva. Seitsemän veljestä -romaanin saama murhaava kritiikki aiheutti sekä henkisen että ruumiillisen sairastumisen. Kivi kuoli mielisairaalajakson jälkeen 38-vuotiaana, ennen kuin ehti saada tunnustusta uraauurtavasta työstään.
Tiesikö kriitikko, miten suuri merkitys hänen teilaavilla sanoillaan oli kirjailijalle? Miettikö hän edes sitä? Kun on ponnistellut ja saanut valmiiksi itselleen tärkeän ja panostusta vaatineen asian, toisen ihmisen kommenteilla on paljon painoarvoa; ne voivat nostaa tai painaa ja näyttää näin suunnan jopa koko tulevalle elämälle.
Nuorten syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat huolettavat Suomessa monia. Työkyvyttömyyseläkettä saavien nuorten määrä on kasvanut tasaista tahtia 2010-luvulla. Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen (2016) mukaan myös opiskelijoiden psyykkinen oireilu on lisääntynyt vuosi vuodelta. Tutkimuksen mukaan lähes jokainen kokee väsymystä ja univaikeuksia ja jopa puolella on masennuksen ja ahdistuksen oireita sekä kokemuksia jatkuvasta ylirasituksesta ja uupumuksesta.
Nuorena alkaneet mielenterveysongelmat ennustavat usein pitkäaikaista sairaushistoriaa. Pitkät ja lyhyetkin työkyvyttömyysjaksot aiheuttavat yrityksille ja yhteiskunnalle kustannuksia, puhumattakaan yksilön elämän laadusta. Olisiko osa sairastumisista vältettävissä?
Johanna Kurkela laulaa koskettavassa kappaleessaan ”Sun särkyä anna mä en”. Kun ajatellaan opiskelijaa tai muuta nuorta ihmistä, joka vasta rakentaa identiteettiään, niin sopivaan aikaan kuullut myönteiset sanat saattavat nostaa uupumuksen kanssa kamppailevan nousuun. Näin ajatellen meistä jokainen on vastuussa läheisten ja jopa satunnaisten tuttavuuksien ehjänä pysymisestä.
Eino Leinon runo Aleksis Kivestä päättyy valoisaan tulevaisuudennäkyyn: ”Taas kukat kummuille nouskoon!”. Vaikka Kiven kirjailijanelämä päättyi onnettomasti, monen muun elämänkohtalo voi kääntyä aallonpohjan jälkeen positiiviseen suuntaan. Meidän itse kunkin pienetkin sanat voivat olla siinä suunnan viittomisessa tärkeitä.
Marja Kopeli
koulutusvastuusuunnittelija
Savonia-ammattikorkeakoulu
