Sodan kaiut kuuluivat perheissä vielä 1970-luvulla
Alakouluajoilta muistan äitini lauseen: ”Minä itkin, kun en päässyt kouluun.” Syy tuohon itkuun oli sota, joka keskeytti kouluvuoden tai lyhensi sitä. Äiti oli talvisodan syttyessä 9-vuotias. Pahimmillaan alakoulun yhden vuoden asiat oli käyty tuolloin kahden viikon aikana. 85-vuotias mökkinaapuri totesi noista vuosista, että siinä ajassa sitten opittiin mitä opittiin.
Äitini kertoma jätti sukupolvien kokemuskuilusta huolimatta tai ehkä juuri sen takia se mieleeni pysyvän muistijäljen. Muistan lapsen ihmettelyn, olinhan rauhan ajan lapsi. Itse olisin mielelläni jäänyt joinakin aamuina nukkumaan lämpimään sänkyyn kouluunlähdön sijasta.
Sota kummitteli vanhempieni puheissa muutenkin. Puolikuntoista tavaraa pantiin talteen argumentilla ”Ee tiiä vaekka tarvii, jos tulloo sota.” Jonkinlaisena jäänteenä tuosta säästäväisyydestä kerään edelleen keittiön laatikkoon narun pätkiä, kaiken varalta.
1980-luvulla rauhanmarssittiin kylmän sodan katveessa
Lukio- ja yliopisto-opiskeluaikaani varjosti maailmanpolitiikan kylmän sodan tunnelma. Idän ja lännen vastakkainasettelussa hirvitti ydinsodan mahdollisuus. Vaikka opiskeluun kuului paljon iloa, naurua ja tulevaisuudenunelmia, taustalla liikkui ahdistus, jonka muistan hetkittäin olleen suorastaan lamaannuttava.
Syksyllä 1983 Jyväskylässä opiskelupäivän jälkeen kävin marssimassa rauhan puolesta, niin kuin moni muukin. Tuona vuonna rauhanmarsseille osallistui jopa 200 000 suomalaista, vaikka kylmän sodan kausi alkoi olla lopuillaan. Tapahtumasta jäi muistoksi banderolli, kankaalle painettu rauhankyyhky, jota pidin pitkään opiskelukämppäni seinällä.
Kyyhkykuva on minulla edelleen. En osannut ajatella, että tarvitsisin sitä vielä oikeasti. Kului lähes neljäkymmentä vuotta.
Torstai 24.2.2022 toi sodan kasvot taas lähelle
Eilen 1.3. olin Kuopion torilla Ukrainan rauhan puolesta järjestetyssä tapahtumassa. Minulla oli 1980-luvun rauhankyyhkykuva mukanani.
Ukrainan sodasta meille välitetään monenlaisia tietoja ja kuvia. Tiedostan toki, että ne ovat osaltaan informaatiosodankäyntiä. Sitä ovat myös ukrainalaisen lapsen kyyneleiset kasvot, kun hän kertoo pakomatkasta pommitusten alta.
Olivatpa kuvat informaatiosotaa tai ei, lapset kärsivät sodasta aina. Aina. Mietin, miten moni lapsi Ukrainassa ja monessa muussakin maassa jakaa äitini kohtalon ja surun siitä, että koulu keskeytyy sodan takia. Kaikki myötätuntoni on heidän puolellaan. Lapsilla pitäisi olla oikeus pelkäämättä oppia uutta ja unelmoida, ei oppia pakenemaan, sotimaan tai piileskelemään kellareissa.
Äiti lähti taivasmatkalle viime syksynä. Huomaan ajattelevani, että onneksi hän ei ehtinyt kuulla Ukrainan sodan uutisia. Lapsi hänessä olisi itkenyt taas.
Marja Kopeli
Koulutusasiantuntija, jatkuva oppiminen
Savonia-ammattikorkeakoulu
