Miten kasvattaa yhteiskuntakelpoinen ihminen?

Ennen oli tapana, että koko kylä kasvatti lapsiaan. Jos joku muksu teki kolttosia naapurissa, saattoi tukkapöllyn saada vallan hyvin naapurin sedältäkin. Nykysin setä saisi siitä sakot.

Kun katson omaa katrasta, joka on juuri itsenäistynyt tai itsenäistymässä, miettii väkisinkin mitä tuli tehtyä. Olisiko pitänyt olla tiukempi, hellempi, kannustaa vähemmän vai laatia enemmän sääntöjä?

Miten kasvattaa lapsi niin, että hän on itsenäinen, mutta ei itsekäs? Menestyvä, mutta ei ahne? Toiset huomioon ottava, mutta ei lapanen? Ahkera, mutta ei ylitunnollinen? Onnellinen?

Lasken omaan pesueeseeni biologisten lasten lisäksi matkalla mukaan tarttuneet ihmistaimet. On aivan mieletöntä, että olen saanut kasvattaa kodissamme muitakin kuin omia lapsia ja erilaisissa töissä opettajana seurata ja tukea nuorten kehittymistä aikuiseksi.

Kun esikoinen oli juuri syntynyt, luin jostain, että lapsen itsetunto kasvaa jos vauvaa pitää paljon sylissä. Ja minähän pidin, sylitin lapsia aina kun se vain oli mahdollista. Toinen ohje tuli elämää nähneeltä, vanhainkodissa asuvalta rouvalta. En tosin ymmärtänyt sen merkitystä vielä silloin. Vanha rouva kehoitti nauttimaan vauva-ajasta, se kun menee niin nopeasti ohi. Naurahdin, ajattelin mummon jo höperehtivän. Mihin se aika oikein muka noin vain katoaisi? Nyt haluaisin sanoa saman ohjeen aivan jokaiselle tuoreelle vanhemmalle. Jotenkin ne vauvat vain virahtavat potkupuvusta farkkuihin kun selkänsä vain hetkeksi kääntää.

Leikkikentän ohittaessa mietin usein, että miksi vanhemmat eivät katso lapsiaan, vaan kännyköitä. Mutta toisaalta, tarvitseeko lapsen saada jatkuvasti huomiota? Itse keskustelin ahkerasti muiden äitien kanssa hiekkalaatikolla. Oliko se sittenkään vuorovaikutteisempaa kuin nykyvanhempien kasvatus?

Opettajana olen etuoikeutetusti näköalapaikalla, seuraan nuoren aikuisen valmistumista ammattilaiseksi. Lähtökohdat eivät ole kaikilla samat, toiset erottuvat massasta jo ensimmäisinä päivinä. En tiedä mikä on opittua, mikä luonteenpiirre, mikä ympäristön merkitys ja mikä geenien sanelemaa. Maailmalle pitäisi kuitenkin saada yhteiskuntakelpoisia ihmisiä, jotka pärjäävät liike-elämässä, työssään, elämässään. Omaa rooliaan kasvattajana ja suunnannäyttäjänä tässä yhteiskunnassa olisi jokaisen hyvä pysähtyä miettimään.

Kun maailma velloo yhä epävakaampana, toivoisin, että voisimme vielä kasvattaa lapsia kuten kyläyhteisöissä oli tapana. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Ei kaikkien tarvitse jakaa niitä tukkapöllyjä, mutta turvallisia aikuisia lasten ja nuorten ympärillä ei koskaan ole liikaa.

Ulla Pekkarinen

Liiketoimintaosaamisen lehtori

Savonia-ammattikorkeakoulu

 

Jätä kommentti

*