Konkurssi, avioero, työtapaturma, syöpä, välirikko, lapsen koulukiusaaminen – miten ympärillä voikin sattua niin paljon pahaa? Onneksi itselleni ei voi käydä mitään. Tai näinhän moni suojelee mieltään, uskotellen itselleen, ettei epäonnen lottovoitot voi osua kuin naapureille ja ”niille muille”.

Oma lukunsa ovat tietenkin he, jotka eivät muuta pelkääkään, kuin Obelixin tavoin, että taivas putoaa niskaan.

Asunto, auto ja lapset vakuutetaan, veneille hankitaan talvehtimisturva ja puhelimelle jopa vakuutus naarmuuntumista vastaan. Mutta voiko elämältä suojautua? Entä voiko liike-elämän turvata ja varmistaa? Riittääkö vakuutus antamaan hyvän yöunen, puhtaan omantunnon tai tuotteelle riittävän katteen?

Arvioni mukaan ihminen säikähtää ensimmäisen kerran kuolevaisuuttaan aika tarkalleen 37-vuotiaana. Peilistä katsoo väärä kuvajainen ja keski-ikäisellä on kiire muuttua takaisin nuoreksi, juosta maratoni, laihtua, siirtyä kasvisruokaan, mitata ja mittauttaa elimistöstään kaiken mahdollisen. Kyseessä on monille ensimmäinen aikuisuuden pysäytys, joka ennakoi toki jo viidenkympin kriisiä. Yhtenä aamuna kaikki vain onkin toisin, väärin.

Henkilökohtaiset ikäkriisit näkyvät väistämättä myös liike-elämässä. Onko vaihdevuosia potevien naisten yritykset epävakaita ja harmaantuvan miehen, jonka pää kääntyy nuoren naisen perään, bisnespäätökset rationaalisia? Entä jaksaako vanha poliitikko kuunnella vielä muuta kuin omaa ääntänsä, kuuluuko äänestäjän ääni enää ikäihmisen aivoihin asti? Mikä olisi oikea ikä yrittäjyyteen ja onko iän pohtiminen talouden näkökulmasta ikärasismia?

Kun kiertää pieniä paikkakuntia, on usein hämmentävää seurata yrittäjyyden asemaa. Miten on mahdollista, että pikkuruisissa kylissä sinnittelee vielä paperikauppa, karjalanpiirakkaleipomo ja kaksi pitseriaa? Ja entä ne kaikki syrjäkylien teollisuuskylät? Kun eteläisemmässäkin Suomessa on vaikea uskoa, että kauppa se on joka kannattaa. Miksi maaseudulla uskotaan, että huomenna on parempi päivä ja joku ostaa jotain joka päivä? Kun kappas, joku tosiaan ostaa jotakin. Itse asiassa pienillä paikkakunnilla asiakkaat ovat uskollisempia, hintahellempiä ja jopa ylpeitä yrittäjistään. Suosi suomalaista, osta paikkakuntalaiselta. Ikäkään ei ole este.

Totuuden nimissä on tunnustettava, että minä kuulun juuri heihin, jotka uskovat parempaan huomiseen, sateenkaaren päässä olevaan aarteeseen ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Kun vähän järjestelee. Vaikka omassa elämässä on ehtinyt rysähtää jo aika monta kertaa ja lommoja on muuallakin kuin auton kyljessä, niin silti katson mieluummin eteen kuin taakse. Tahdon uskoa, että huominen on parempi ja positiivisempi. Naiivilla tavalla suojelen itseäni, aivan kuten naapurikin, kuten yrittäjä, kuten moni muukin elämässä ja liike-elämässä. Ei täällä pelkällä pessimismillä pärjää, eikä Suomi nouse narisemalla. Onneksi minulle ei voi sattua ikinä mitään pahaa…

Ulla Pekkarinen

Liiketoimintaosaamisen lehtori

Savonia-ammattikorkeakoulu