Katselen huvikseni tämän viikon työkalenteriani ulkopuolisen uteliaan silmin. Mitä se kertoo korkeakoulussa jatkuvan oppimisen parissa työskentelevän asiantuntijan työstä?

Ensimmäinen huomio on, että palavereita riittää kalenterin täydeltä. Suurin osa niistä on etäpalavereita joko Zoomissa ja Teamsissa. Noin puolet on oman organisaation sisäisiä ja toinen puoli sellaisia, joihin osallistuu usean eri organisaation edustajia. Jälkimmäiset ovat useimmiten yhteistyöverkostojen kokoontumisia. Asiantuntijan työ on mitä suurimmassa määrin verkostoissa toimimista ja yhteiskehittämistä.

Palavereiden paljoutta selittää osin ehkä se, että näin etäkokousaikana palaverin järjestäminen on helppoa. Kun kalentereista löytyy yhteinen aika, kutsu vain menemään ja ta-dam! pian on palaveri pystyssä. Kenellekään ei tarvitse varata aikaa fyysisiin siirtymisiin tai matkusteluihin.

Paheksuttava on muuttunut pakolliseksi

Kaikki osallistunevat nykyisin palavereihin läppärit edessään. Kymmenen vuotta sitten oli toisin, kun elettiin vielä lähitapaamisten aikaa. Muistan, miten tuolloin vierustoverini supatti paheksuntansa korvaani kesken palaverin, kun yksi osallistujista tarkisti epäselväksi jääneen asian nopeasti sosiaalisen median parviälyllä. Paheksuntaa aiheutti, että osallistuja ei koko ajan kuunnellut käytävää keskustelua, vaan naputti puhelintaan kesken kaiken.

Entä nyt? Tunnustatko sinä kesken kokouksen välillä tsekkaavasi sähköpostia, etsiväsi tietoa puheena olevasta asiasta tai hoitavasi jotain muuta mielen päällä olevaa akuuttia asiaa? Minä ainakin nostan käteni, kyllä! Tuo on sitä uuvuttavaa multitaskaamista, josta meitä asiantuntijatyötä tekeviä alinomaa varoitellaan. Mutta siinä on kyllä myös puolensa.

Digitalisaatiosta on paljon hyötyä. Kun kaikilla on läppärit tai kännykät edessään, on tosi kätevää, jos kaikki – myös paikan päällä olevat – tulevat hybridikokouksessa samaan etäosoitteeseen. Silloin kenenkään ei tarvitse lähetellä tiedostoja jaettavaksi tai jopa muistitikulla toimittaa niitä kokouksen järjestäjälle. Yksi Savonian tiimi jo vuosia sitten sopi, että tiimikokouksessa toimitaan noin: etäosoitteeseen tulevat paikan päältäkin kaikki ne, joilla on jotain jaettavaa kokouksen aikana.

Palaveerata voi kävellenkin

Kalenterissani näkyy olevan kaksi palaveria, joille on varattu fyysinen tila. Lisäksi on kolmas, joka olisi kävelykokous ulkona, mutta en pääse osallistumaan siihen päällekkäisen kalenterivarauksen vuoksi.

Siitä tullaankin päällekkäisiin kalenterivarauksiin. Päällekkäisiä varauksia näyttää olevan tälläkin viikolla yhteensä usean työpäivän verran. Tuollainen kalenteritilanne vaatii priorisointia, ihminen ei voi jakautua moneen paikkaan. Juuri vertailtiin työkaverin kanssa kalentereita, ja hänellä oli ollut kuusikin yhtäaikaista varausta. Hän vei voiton, sillä minulla taitaa ennätys olla neljä tai viisi eri varausta päällekkäin.

Palaan mainitsemaani kävelykokoukseen. Ainakin yksi tiimeistämme on alkanut käyttää niitä säännöllisesti. Kävelykokouksen järjestäminen tiimille, jossa on 15 – 20 jäsentä, vaatii etukäteissuunnittelua ja -ohjeistuksen toimiakseen. Ei voi vain lähteä kävelemään luontoon, kun samalla pitää myös edistää asioita.

Maksaako face-to-face-tapaaminen vaivan?

Viikolle näkyy mahtuvan yksi sellainen useiden korkeakoulujen välinen tapaaminen, jonne osallistujat saapuvat paikan päälle. Tuollaiset ovat nykyään harvinaisia ja sellaisena vaihtelun vuoksi ilahduttavia. Korona-aikahan vähensi tämäntyyppisiä tapaamisia selvästi.

Kun on tottunut etätapaamisiin, face-to-face-tapaamisen järjestäminen tuntuu jopa vähän rasittavalta. Pitää muistaa löytää ja varata sopiva (ja edustava) tila, sopia ja tilata tarjoilut sekä informoida tulijoita pysäköintimahdollisuudesta ja joskus myös majoittumismahdollisuuksista paikkakunnalla.

Ja syödäkin pitäisi ehtiä

Niin, kalenterissani näyttää olevan viikon aikana kolme tuntia, jolloin ei ole etukäteen sovittua tapaamista. Sinä aikana pitäisi tehdä kaikki se työ, joka myös työnkuvaan kuuluu. Ja käydä lounaalla. Syömättä ei tässä verkosto- ja palaverimylläkässä pitemmän päälle jaksa. Ja onneksi kaikki viikot eivät ole ihan yhtä huiskeisia.

Marja Kopeli
koulutusasiantuntija, jatkuva oppiminen
Digivision pilottikoordinaattori
Savonia-ammattikorkeakoulu