Vieläkö työpaikalla kuuluu naurua?

Korona-ahdistus ja etätyön jatkuminen paitsi tuntuu omassa päässä myös kuuluu yleisessä keskustelussa. Etätyössä tunteiden ilmaiseminen ja jakaminen jää vähemmälle kuin lähitapaamisissa, koska spontaaneja tapaamisia on selvästi niukemmin. Nauramisestakin on tulossa näemmä katoavaa kansanperinnettä, kun nauruvaje vaivaa sekä yksilöitä että yhteisöjä (Yle 6.2.2021).

Tutkiskelin itseäni viime viikolla naurun, tunteiden ja ahdistuksen näkökulmista parin työpäivän aikana. Teen paljon etätyötä, mutta viikoittain käyn myös ammattikorkeakoulun kampuksella Kuopiossa.

Millainen olo työpäivän jälkeen?

Miten erilaisia työpäivät voivat ollakaan. Sinä päivänä, kun olin kampuksella, kohtasin työkavereita livenä, vaikka huomattavasti vähemmän heitä siellä oli kuin ennen koronaa. Huikattiin hyvät huomenet. Saatoin pyytää ja saada apua tietotekniseen ongelmaan lennossa, ihan noin vain, ilman erillistä yhteydenottoa.

Kampuspäivään mahtui kaksi hankepalaveria. Toinen niistä toki oli zoom-palaveri, joten siihen olisin voinut yhtä hyvin osallistua kotoa. Mutta toisessa olimme sopineet olevamme paikan päällä, koska luvassa oli työpajatyyppistä työskentelyä. Siinä työpajassa me nauroimme yhdessä. Useasti ja pitkään. Työpajan jälkeen jäimme vielä juttelemaan kuulumisia. Surimme myös yhden työkaverin pitkään jatkunutta sairautta ja toisen menehtymistä. Kaiken tuon jälkeen oli kuitenkin jotenkin kepeä olo.

Etätyöpäiväni taas oli tehokkaimmasta mutta myös kamalimmasta päästä. Siihen mahtui neljä etäpalaveria, eikä sitten mitään muuta mahtunutkaan. Tai toki jossakin välissä vastasin hätäisesti muutamaan sähköpostiin. Kun edellinen palaveri päättyi, olin jo myöhässä seuraavasta. Kotona etätyötä tekevä kumppani toi välillä kupillisen kahvia hörpättäväksi.

Vietin siis tehokasta ruutuaikaa kahdeksan tuntia yhteen pötköön. Viimeisen kokouksen aikana olin jo riisunut silmälasit pöydälle ja painelin sormilla silmät kiinni kulmaluita samalla kun osallistuin keskusteluun. Painelun olen huomannut ehkäisevän ja vähentävän päänsärkyä. Onneksi oltiin kamerat kiinni. Kun kokous loppui, olin aivan naatti. Kävelylenkin jälkeen nukahdin sohvalle.

Tunteita äärestä laitaan

Millaisia tunteita noihin päiviin mahtui? Kampuspäivään mahtui iloa yhdessä tekemisestä ja siitä, että sai nopeasti apua. Mahtui siihen kyllä vähän pitkästymistäkin aamupäivän pitkään etäpalaveriin. Ja päivän lopuksi surun jakamista työyhteisön jäsenten elämäntilanteista.

Etäpäivään mahtui kiireen tuntua, tuskastumista sekä huolta aikataulusta ja huomisen tehtävistä. Mutta mahtui siihen myös tyytyväisyyttä siihen, että selvisin ja onnistuin. Päivän jälkeen voipuneena saatoin sanoa itselleni: hengissä ollaan ja kaikki hyvin. Mutta kuinka kauan tuollaisia päiviä jaksaisi, jos muunlaisia ei olisi välissä?

Nauretaan työyhteisö ehjäksi

Nuo kaksi esimerkkiä ovat tietysti äärilaitoja mutta tosia. Se mikä antaa ajattelemisen aihetta, on päivien yleistettävyys. Kokemuksen perusteella voin olla samaa mieltä siitä, että etätyössä nauretaan vähemmän kuin lähikohtaamisissa. Etäkokouksissa pyritään asiakeskeisyyteen ja tehokkuuteen eikä niissä juuri kuulumisia kysellä tai jaeta.

Pitemmän päälle yhteisöllisyyden kokemus alkaa etäilyssä rapautua tehokkuuden kustannuksella. Naurun on sentään todettu suojaavan stressiltä, kohottavan mielialaa, pitävän mielen tasapainossa ja yhdistävän ihmisiä. Se liimaa ihmisiä yhteen ja on lääkettä apatiaa vastaan.

Naurun aiheita kun elämässä riittää. Tekeekin mieli tuunata vanhaa sananlaskua ”Kun itseään kiittää, niin kiitosta riittää” muotoon, ”Kun itselleen nauraa, niin naurua riittää”. Pitkää ikää ja selkäkeikkanauruja meille kaikille! Myös työn lomaan.

Marja Kopeli
Koulutusasiantuntija
Savonia-ammattikorkeakoulu

Jätä kommentti

*