Yksin ikävän yleisön edessä

 

Raskaana ollessani luin uutisia paikallistelevisiossa lähes synnytykseen asti. Muistan vatsassa kasvavan lapsen olleen hipihiljaa suorissa lähetyksissä, syntymätön lapsikin vaistosi sykkeen muutoksen ja adrenaliinin. Heti kun televisiokameran lamppu sammui, lähti vatsa villiin liikkeeseen, vapauduimme molemmat esiintymisjännityksestä. Pidän silti esiintymisestä ja vireytyminen kuuluu valmistautumiseen. Mutta näin ei ole kaikilla.

Kädet hikoavat, suuta kuivaa, posket punoittavat ja pulssi jumputtaa korvissa. Monen suomalaisen painajainen alkaa juuri näillä tuntemuksilla, kun edessä on esiintymistilanne, puhe yleisön edessä.

On hämmentävää miten kulttuuriimme on omaksuttu sekä pakkoruotsi että esiintymiskammo. Vaikka kuinka huutelemme somessa suureen ääneen ja vloggaus on tullut jäädäkseen, siitä huolimatta harva suomalainen on luonteva tai innoissaan avatessaan suunsa ruotsiksi tai yleisön edessä.

Oikeasti esiitynmisessä kyse on kuitenkin siitä, että puhujan tulisi AUTTAA kuulijaa ymmärtämään mistä on kyse. Ei pitää showta tai edes puhetta. Vain saada kuulija ymmärtämään asia.

Toinen asia on suomalainen yleisö. Olemme kuulijoina hiljaa ja täytämme paikat takarivistä lähtien. On toki hyvä antaa puhujalle rauha puhua, mutta missä on käsketty katsoa esiintyjää kivettynein kasvoin? Miksi ei voisi kannustaa katseella, nyökätä rohkaisevasti ja vaikka vähän hymyillä? Yleisön  kasvot korkeintaan hehkuvat sinisenä. Katsomossa on aina sellaisia, jotka luulevat, ettei puhuja huomaa kuulijan kännykän valossa ”loistavia” kasvoja.

On ollut järkyttävää huomata epäkohteliaan somekäyttäytymisen leviävän myös yleisöluennoille. Puheen aikana googlattu tieto heitetään puhujalle kuulijamassasta ja odotetaan, että puhuja sekoaisi sanoissaan. Yleisö ei ole enää vain vaiti, se voi olla myös ilkeä.

Olen pitänyt esiintymistaidon kursseja niin johtajille, poliitikoille kuin erityisen ujoille ja aroillekin. Koulutustarve ei ole vähentynyt missään vaiheessa. Monelle liike-elämässä toimivalle tulee yllätyksenä, kuinka paljon työhön liittyy esiintymistä ja puheita, nykyisin myös viestintää medioissa. Opintojen aikana tai työnhaussa puhumisen taitoa ei aina ymmärretty osaksi ammattitaitoa.

Viestinnän koulutuksessa aihe kiertyy aina jossain vaiheessa esiintymisjännitykseen. Lapsuuden kömmähdys, nuoruuden epävarmuus tai  aikuisena muiden edessä epäonnistunut puhe pilaavat helposti tulevatkin esitykset. Muistijälki jää vahvaksi, ja usein sitä ruokkii pahiten juuri itse esiintyjä. Jos jostain syystä esitys menisikin hyvin, sitä ei saa sanoa ääneen tai sillä ei voi ylpeillä. Suomessa ei vain tehdä niin.

Surullista onkin juuri se, että peruskoulumme tuottaa yhä jännittäjiä, nolattuja puhujia ja panikoivia esiintyjiä. Miten pieni ja rohkea lapsi lannistetaan jo ala-asteella ujoksi ja epävarmaksi puhujaksi? Entä miten lapsi oppii kuuromykäksi yleisöksi?

Toivosin, että kun seuraavan kerran kuuntelet esitystä ja huomaat jännitystä ilmassa, kannustat katseella, hymyilet ja nyökkäät, autat puhujaa. Jospa satavuotias ja hiljainen Suomi oppisi vihdoinkin puhumaan ja kuuntelemaan!

Ulla Pekkarinen

Liiketoimintaosaamisen lehtori

Savonia-ammattikorkeakoulu

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Hieno kirjoitus! Todellakin koulutusta tarvittaisiin niin esittäjiksi kuin yleisöksi, ettei tilaisuuksissa olisi kaksi vastapuolta vaan vuorovaikutteiset ihmiset saman asian parissa. Ensimmäinen kutistaa ja jälkimmäinen voisi kaksinkertaistaa.
    Vuorovaikutus toimii paremmin viihteen puolella, mutta asiapuolta ei voi muuttaa ainakaan kokonaan viihteeksi.
    Esiintyville ihmisille tuputetaan neuvoja ja ohjeita, mutta yleisöä kasvatetaan vähemmän. Kuitenkin jokainen esitys, olipa se viihdettä tai tiukkaa asiaa, on yhteispeliä.

    • Savonia-ammattikorkeakoulun liiketoimintaosaajat

      Kiitos palautteesta! Tuo vuorovaikutukseen perustuva ajatus, “yhteispeli” sopii oikein hyvin tähän teemaan. Yritämme täällä ammattikorkeakoulussa opettaa myös yleisöä, mutta työsarkaa riittää. T. Ulla

Jätä kommentti

*