Kiitos, David Bowie.

FullSizeRender (1)

Löysin nykyiset suosikkiyhtyeeni juuri parahiksi ennen yläkoulun alkua. Elämäni kannalta vaikuttavan tapahtumasarjan aloitti ensimmäinen kesätyöni naapuritalon lastenvahtina, sekä heidän monipuolinen levyhyllynsä.

Lastenhoidon lomassa innostuin kuuntelemaan naapurinsedän levyjä, etenkin paraatipaikalle aseteltuja Beatlesin albumeita. Kokemus oli vaikuttava: tässä musiikissa oli jotakin sellaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Päätin ottaa selvää laulujen sanoista ja ruutuvihkooni levyn takalehdestä kopioiden siirsin sanat muistiin. Koska koulutaipaleeni oli vasta alkutekijöissään, eikä internetistä ollut tietoakaan, piti teksti kääntää sanakirjasta sana kerrallaan. Vaikka Strawberry Fields Forever kääntyikin nopeasti – vain seitsemässä tunnissa – oli tekstissä jotakin erikoista. Miksi laulaja puhuu mansikkamaasta ja miksi hän sanoo jonkun olevan hänen puussansa? Miksi hän sanoo, ettei mikään ole totta? Silloin ymmärsin ensikertaa tulevaisuuteni kannalta tärkeän asian: entä jos nämä sanat merkitsevät jotakin aivan muuta, kuin mitä niissä oikeastaan lukee? Niin, se oli ensikosketukseni runouteen.

Teini-iän kynnyksellä olin tyypillinen jokotai-ihminen. Beatlesista hullaantuneen ei sopinut kuunnella Rollareita tai Doorsia. Olin kuitenkin tuleva hullaantumaan toistamiseen: levyjä kuunnellessani sattui eteeni laulu, jonka rytmikäs soitanta sai minut haukkomaan henkeäni. Kuulokkeiden toisessa päässä mies lauloi: you got crazy legs, you got amazing head. You got rings on your fingers and your hair is hot red.  Punatukkainen nainen, jolla oli sormuksia sormessaan, voi pojat. Kaivoin kiireesti esiin naapurilta lahjaksi saamani Rock’n’Rollin tähdet-kirjan ja sen aakkosellisesta hakemistosta B-sarakkeen. Bowie David, David Bowie.

Muistan sen elävästi: aukeaman kokoinen kuva oranssitukkaisesta miehestä, jonka mystiset silmät oli rajattu kirkkaan sinisellä luomivärillä, samanvärisellä kuin hänen jakkutakkinsa. Arvatenkaan paluuta ei enää ollut. Olin löytänyt jotakin niin ainutlaatuista,  joka oli kulkeva mukanani aina siitä päivästä lähtien.

Vaikka 80-luvun rokkarit eivät näyttävyydessään pihistelleet, oli David Bowiessa jopa minunkin aikakauden lapsille jotakin uutta. Ymmärsin hänen aloittaneen kaiken sen, mitä niin kovasti ihailin. Minulle hän oli rokkareiden Juri Gagarin – se, joka uskalsi tehdä jonkin asian ensimmäisenä.

David Bowie opetti minulle noina vuosina aatteita, jotka kulkevat mukanani edelleen. Yläkoulun alkaessa minua ei pelottanut olla erilainen. Vielä mitä, Bowien ansiosta ymmärsin outouden olevan arvo, ei häpeä. Bowien mystiset sanoitukset omalaatuisine henkilöhahmoineen saivat minut rakastumaan tarinankerrontaan. Tarinoiden, joiden kulisseina ei ollut pelkästään maailma, vaan koko avaruus. Se kaikki oli jännittävää ja ihmeellistä.

Bowien ja Beatlesin soidessa kasvoin aikuiseksi. Ensimmäisen oman kotini seinälle asettelin kuvan hattupäisestä Bowiesta. Kuvan vieressä oli paraatipaikalla kaksi tärkeintä Bowien levyistäni: toinen oli lahja ensimmäisen poikaystäväni äidiltä, toinen oli kopio levystä, jonka isä oli tehnyt äidilleni. Siinä oli vain yksi raita: Absolute Beginners. Se on heidän laulunsa.

Vain päivää ennen Bowien kuolemaa innostuin näyttämään ystävilleni vahoja livetaltiointeja. Pitkätukkainen Bowie laulaa ashes to ashes  ja keinuu mystisesti laulun tahdissa. Kuin huomaamattani palasin takaisin 14-vuotiaaksi. Katsokaa tuota kiiltävää takkia, katsokaa noita silmiä – kuunnelkaa näitä sanoja!

Tieto Bowien kuolemasta keskeytti aamurutiini. Tai stroke me like the rain, kuten hän itse kirjoitti ensimmäisessä suosikkilaulussani. Kerroin liikennevaloissa samaan aikaan kanssani seisovalle herralle David Bowien kuolleen. Hän nyökkäsi. Asiaa hetken sulateltuani minut valtasi kuitenkin huojentunut ymmärrys: kirkkaimmat tähdet kuuluvat taivaalle. Avaruuteen.

Sitten sen ymmärsin. Taiteilija oli koko tämän ajan nähnyt meitä kuulijoita pidemmälle. Yhtäkkiä kaikki on täysin selvää. Avaan radion ja kuulen: se ei ole DJ, se on utuinen, kosminen jive.

There’s a starman, waiting in the sky. He’d like to come and meet us, but he thinks he’d blow our minds.

Ja juuri niin tapahtui.

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Kiitos hienosta kirjoituksesta.

  • Jani Lång

    Vaikka en olekaan mikään suuri David Bowie fani, niin tämä hiljensi hetkeksi.

    Kiitos.

  • Pottu

    Perunalla voi myös leikkiä, ei sitä mulle lapsena kerrottu.

Jätä kommentti

*