Onnellisen elämän salaisuus

En ole maineikas elämäntapaohjaaja, enkä omista vankkumatonta kykyä totaaliseen mielenhallintaan. Oikeastaan kaikessa malttamattomuudessaan vastaavat voimakkaat tuntemukseni liian usein tikittävää aikapommia. Uskon silti löytäneeni avaimen onnelliseen elämään.

Se (kuten mikään muukaan normaali asia) ei ollut kohdallani kuitenkaan itsestäänselvyys. Hain paikkaani ja olomuotoani pitkäjänteisesti, kunnes palaset viimein loksahtivat paikalleen. Niin, vanhaan totuuteen lienee uskominen: asiat löytävät aina paikkansa ja aikansa.

image

Teennäistä tai ei, oli minullakin tapana etsiä avainta onneen – elämään, joka tuntuisi hyvältä ja ihanalta. Uskon, että tavallaan me kaikki etsimme sitä. Kuuntelin minua viisaampia, luin lukemattomia kirjoja, etsin vastauksia niin tietokirjoista kuin vanhoista eepoksista, kokeilin joogaa ja hiljentymisharjoituksia. Toimeni olivat toki ideoina kauniita, mutta siinä joogasalissa jalat taivasta kohti ojentuneena ja sisään-ulos-sisään-hengittäen en varsinaisesti löytänyt etsimääni harmoniaa vaan päässäni pyöri lähinnä kysymys:  mitä hittoa minä nyt taas toimitan?

image

Olin melkein ehtinyt tyytyä hyväksymään sen tosiasian, ettei minun elämästäni koskaan tulisi tasapainoisen rauhallista. Olin valmis tyytymään osaani sinä aikapommina joka saattaa räjähtää iloon tai suruun missä hetkessä tahansa. Lopulta olin täysin kyllästynyt niihin ihmisiin, jotka kertoivat löytäneensä elämäänsä ne asiat, jotka tekivät heidät onnelliseksi. Heidän iloinen ja kepeä käyntinsä, alituinen hymyily ja hyväntuulisuus olivat mielestäni joko salaliitto tai teennäinen spektaakkeli, joka loppuisi aina heidän päästyään iltaisin yksin kotiin, missä ei oikeasti odottaisi viherpirtelöitä ja raakakakkuja, vaan lähigrillin makkaraperunat.

image

Muistan lapsuuskotini seinällä olleen, ajallensa varsin tyypillisen seinätaulun, johon oltiin kaunokirjaimin kirjailtu: ei niin suurta surua, ettei ilo voita / ei niin pitkää pimeää yötä, ettei aamu koita. Vaikka en tule ikinä sitä myöntämään, saattaa olla olemassa pieni mahdollisuus, että olen ammentanut elämänfilosofiani 80-luvun seinätaulusta. Olkoot, että sen tekopirteä kuva ei silmää miellyttäisi, on sen tekstissä ideaa. Minä uskon siihen, että kaikella on aikansa. Toisinaan aika on pitkä, toisinaan lyhyt, mutta väistämättä ilo voittaa. Niin kävi myös minun kohdallani. Juuri kun olin venymässä totaaliseen skeptisyys-umpisolmuun, tuli minustakin onnellinen.

image

Ymmärsin ongelman olleen tavassani etsiä onnellisuutta. Ehkä minä yritin liikaa ja liian malttamattomasti. Halusin olla onnellinen heti, enkä kuuskytvuotiaana. Äidilläni oli tapana rauhoitella minua, hän muistutti usein, että hän elää nyt – noin viisikymppisenä – onnellisempaa ja ihanampaa elämää kuin koskaan ennen. Usko pois, elämä paranee paranemistaan kun vanhenee. Parikymppisenä tuo ajatus tuntui ärsyttävän kaukaiselta, mutta nyt, muutamaa vuotta vanhempana, se herättää minussa ihastusta. Ettäkö elämä menisi tästä vielä ihanammaksi. Voi pojat.

image

Miten sitten löysin onnellisen elämän salaisuuden? Haluaisin kertoa sinulle tähän kysymykseen vastatakseni jännittävän ja kohtalokkaan tarinan, joka muutti elämäni suunnan, mutta valitettavasti sellaista ei ole. Ehkä palaset vain loksahtivat paikalleen. Ehkä aamu vain koitti.

Olin etsinyt vastausta vääristä paikoista. Hahmotin kaiken vasta, kun käsiini eksyi kirja joka kertoi avaruudesta. Kirjassa kerrottiin niin yksinkertaisesti kuin asia suinkaan pystytään kertomaan, kuinka avaruus, linnunradat, planeetat ja maapallomme syntyivät.  Kuinka monen sattumuksen summasta kaikki yhtäkkiä tuli sellaiseksi, jollaisena me sen nyt tunnemme. Ja lopulta: kuinka pienen pieniä hiekanmurusia me ihmiset kaiken sen suuruuden keskellä olemme. Avaruudesta lukeminen alkoi aiheuttaa minulle huimausta . Kuitenkin vasta avaruuden suuruuden ymmärtäminen sai minut ymmärtämään oman maailmani samanaikaisen pienuuden ja ihmeellisyyden. Ajatella, miljoonat ja taas miljoonat atomit tekevät säntillistä työtään, jotta me saisimme olla olemassa. Sitä ihmettä ei pidä heittää hukkaan.

image

Eivät avaruudesta kertovat kirjat toki itsessään aukoneet kaikkia solmujani. Vaikka olenkin onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin, tunnen minäkin satunnaisia surun ja harmituksen puuskia. Se ei haittaa, se kuuluu asiaan. Seuraavat vuosikymmenet tulisivat olemaan hyvin tylsiä, mikäli olisin jo nyt saavuttanut Dalai Laman hermot.

Elämästäni tuli kuitenkin mielekkäämpää luettuani erään ajatuksen siitä, kuinka jokainen tunnetila tulisi ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee. Tänään minusta tuntuu tältä. Ei muuta. Ei selityksiä, ei spekulointia ei pohdiskelua: tänään minusta vain tuntuu tältä. Sen ajatuksen siivittämänä olen hyväksynyt niin ilot, riemut, harmitukset kuin surutkin.

Sillä maailma elää ja kulkee vain eteenpäin, päivä päivältä. Heitämme aikamme hukkaan, mikäli elämme menneessä tai tulevassa. Silloin kun-  tai sitten kun-maailmassa. Toisinaan on hyvä olla tässä.

Tänään on perjantai, ulkona on harmaata ja sade on tuonut syksyn mukanaan. Kesä katosi muutamassa päivässä. Se ei haittaa. Vielä sunnuntaina istuin rannassa, varpaanmitan päässä Päijänteestä ja katselin ihmetellen edessäni aukeavaa maisemaa. Vaikka kulunut vuosi on välillä ollut liian tapahtumarikas, liian myrskyisä ja liian lempeä, istuin siinä rannassa – minä, itse malttamattomuus – aivan rauhakseen katsellen ja ihmetellen: voiko se todellakin olla?

Totta se oli. Vedenpinta oli täysin tyyni.

image

Jätä kommentti

*