Balettitossut

Vihreässä talossa joen varrella, suuren kerrostalon kupeessa. Ihan kiinni siinä toisessa ja voin kuulla jopa seinien hengittävän. Ylin kerros ja pelargonialaatikot ikkunoiden alla. Taloni on hyvin vanha. Rapistunut niin, kuin minäkin. En ole päässyt enää aikoihin ulos
sillä portaita on liikaa ja ne ovat hyvin kapeat. Jalkani ovat kipeät ja vain vaivoin liikun täällä sisällä.
IMG_8810 (2)
Omistan talossa ison huoneiston ja kunniapaikalla on ystäväni, suurmiehen valokuva. Toisen maailmansodan jälkeen tämä mies Josip Broz Tito, tiedättehän hänet, piipahti joskus luonani kuuntelemassa pianon soittoa. Istui komeana ja suoraryhtisenä korkeaselkäisessä tuolissa katsellen ikkunasta mietteliäänä joelle.
Olin siihen maailman aikaan nuori ja kaunis, sorjasäärinen balettitanssijatar ja Tito minun uskollinen ihailijani. Muistan, kun hän kerran esityksen jälkeen toi suuren kukkakimpun ja suuteli kädelleni. Siitä hetkestä saakka olimme ystävät.
Nuoruuden vuosinani tanssin paljon ja elämä oli hyvin kurinalaista. Opettajani, venäläinen kuuluisa balettitanssijatar ei antanut armoa edes silloin, kun itkin tuskasta varpaideni kipuja ja kynsien irtoamista.
Minulla on paljon muistoja. Monista eri maista ja esityksistäni. Olen tallettanut ne kirjojen sivuille. Silloin, kun näköni oli vielä hyvä istuin kirjoittamassa tuntikausia ikkunan ääressä. Vielä viimeistä kirjaa tehdessäni erotin hyvin kadunvarren kahvilat ja seurasin usein turistien kommelluksia. Silloin vanhaan aikaan täällä oli rauhallista ja vain joskus matkailijat kävelivät joen ylittäviä siltoja pitkin katsellen kaupunkimme kauniita maisemia.
Nyt turisteja on paljon ja joskus meteli ärsyttää minua sillä kuuloni on säilynyt liian hyvänä. Silloin nousen, avaan ikkunani ja nostan pianon kannen ylös. Istun tuolille ja suljen silmäni. Lyön napakasti ensimmäiset sävelet ja oma musiikkini kaikukoon kauas kaduille. Toivon, että joku ihminen tavoittaa ne sävelet ja kuulee niistä eletyn elämän rikkauden.
Avustajani tulee joka päivä valmistamaan ruokaa ja siivoamaan. Hän käy kaupassa ja on hyvin kultainen ihminen mistä olen kovasti kiitollinen. Yksin en enää selviytyisi, edes elossa.
Viime aikoina silmiini on koskenut kovaa ja tiedän, että sokeudun pian. Se ei sureta minua sillä ehkä en enää edes halua nähdä tätä nykyistä maailmaa. Olen turvassa omien muistojeni sisällä.
Vielä jaksan nousta iltaisin katselemaan ikkunasta joelle ja olen nähnyt siellä valkoisia neitoja tanssimassa. Ne liikkuvat kepeästi aivan, kuin tuulen mukana ja ihmettelen miten he siihen pystyvät. En erota tanssijoita kovinkaan tarkasti, mutta silti seuraan heitä lumoutuneena. Yritän kurkistaa pitkälle nähdäkseni heidän jalkansa. Onko niissä balettitossut?
IMG_8812 (2)
Luulen, että vain minä kuulen sen hiljaisen musiikin minkä tahtiin valkoiset neidot tanssivat. Avustajani nimittäin sanoi ettei siellä kuulu minkäänlaista soitantaa. Vain baarien ja ihmisten ääniä. Joskus sillalle saapuvat posetiivarit.
Katson pianoni yläpuolella olevaa kuvaa ja sen vieressä omia balettitossujani. Muistot vyöryvät ylitseni ja kuivaan kyyneleet nopeasti. Istahdan soittamaan ja valitsen Chopinin Nocturnen no: 20. Samassa valkoinen kyyhkynen lennähtää ikkunalaudalle, mutta en vielä näe sitä. Kevyt tuulenvire pyyhkäisee musiikkisaliin pyyhkäisten nuottipinon pöydältä lattialle. Hennot kädet putoavat pianon koskettimille ja pää vaipuu rintaa vasten. Seinällä riippuvat balettitossut heilahtavat kerran ja valkoinen kyyhky kohoaa uljaasti siivilleen lentäen hetken joen yllä ja kadoten sitten taivaalle.

Kirjoittaja on Keiteleen Kulvemäessä kahden hengen taloutta asuva rotukissan omistaja. Kirjoituksissaan vanhoista ajoista ja historiasta kiinnostunut Kärkkäinen pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.

Kommentit

  • Sirpa Ruotsalainen-Niskanen

    Ihastuttavaa, Maritta!

    • Maritta Kärkkäinen

      Kiitos Sirpa. Meillä on mukava sama harrastus.

Jätä kommentti

*