Voiko sellaista lapsuutta ja nuoruutta olla olemassakaan, että ei olisi ollut nettiä eikä kännykkää älyllä varustettuna tai ilman? Semmoisesta lapsuudesta puuttui melkein kaikki se, mitä nykyisillä lapsilla on, mutta silloin meillä oli jotakin hyvin arvokasta ja näkymätöntä. Se oli pääkopan sisällä vilkkaasti laukkaava ja rikas mielikuvitus. Leikeistä eikä niiden aiheista ollut koskaan pulaa.
Olen onnellinen ihminen, 1950-luvulla syntynyt ja sain varttua aikuiseksi terveessä maalaisilmassa. Kaikki mikä siihen aikaan oli normaalia, on nyt EU:n sääntöjen mukaan vähintäänkin epäilyttävän vaarallista tai jopa perin myrkyllistä. Puulämmitys, tervatut soutuveneet, tavalliset hehkulamput jne. Lista taisi olla pitkä ja naurettava, mutta osa kielloista lienee peruttu heti kättelyssä. Eipä ole tullut niin seuratuksi enää koko asiaa. No aika aikaansa kutakin, määkäisi se muuan pässikin päätä leikattaessa.
Monena kesänä minä ja kaksi Helsingin serkkuani puuhasimme yhdessä milloin mitäkin. Usein leikimme paperinukeilla. Aikakausilehtien sivuilta etsimme värikkäitä kuvia, joista sitten suunnittelimme ja leikkasimme paperinukeille toinen toistaan upeampia pukuja.
Varsinkin toinen serkuistani oli hyvä piirtämään semmoisia suurisilmäisiä Twiggy-tyylisiä paperinukkeja ja me ihailimme kovasti hänen taitojaan. Loppujen lopuksi siinä kävi niin, että vaatteita syntyi paljon ja ne nuket jäivät vähän niin kuin sivuseikaksi. Samaa leikkiä jaksoimme leikkiä usein päiväkausia, mutta sitten aina lopulta joku keksi jotain uutta ja kiehtovaa.
Me pyöräilimme usein Murtomäestä muutaman kilometrin matkan Myllypurolle. Siellä pienen mökin vintillä oli mielenkiintoisia leikkipaikkoja. En muista kuka meistä keksi ja aloitti sen hammaslääkärileikin, mutta se kiinnosti meitä useamman viikon ajan.
Vintin hirsiseinät olivat paljaat ja niissä näkyi tietenkin monenlaisia rakoja sekä pienen pieniä koloja. Pyörittelimme pikkuisia paperipalloja, joita sitten tökimme puikkojen ja virkkuukoukkujen avulla niihin hirsissä oleviin reikiin. Paikkasimme ”hampaita” tuntitolkulla ja vain pikaisesti maltoimme käydä alakerrassa siemaisemassa mehua ja syömässä Elsan leipomia tuoreita pullia. Eiväthän hammaslääkärit toki joutaneet ruokatunnillaan lorvailemaan liian kauaa sillä ”potilaiden” rikkinäisiä hampaita kolotti kovasti. Tekisi mieli pistäytyä sen pienen mökin vintillä katsomassa olivatko paikat kestäneet vuosikymmenien saatossa vai pitäisikö kenties varata jo uusi tarkastusaika.

Murtomäen navetanvintillä meillä oli koti- ja kauppaleikkejä. Oli hienoa kun mummoni säästi meille tyhjät sokeripussit ja kahvipaketit. Meidän silmissä kauppa täysine hyllyineen näytti ihan oikealle puodille. Navetanvintin lattialla oli sahanpuruja. Monesti meidän siellä ylhäällä leikkiessä ja juostessa sahajauhoa tippui lautojen raoista alla olevaan karjakeittiöön. Siitä mummo ei tykännyt yhtään sillä sahanpuru maidon seassa ei ollut mitenkään suotavaa. Niinpä meidän täytyi koettaa kulkea palkkien ja lautojen päällä varovasti. Välillä käytiin hyppäämässä vintiltä liiterin lattialla olevaan heinäkasaan. Jossain vaiheessa solmimme ylhäälle orteen köydenpätkän kiinni ja niin nämä huimat naistarzanit ulvoivat kaameasti liitäessään liaaneilla alhaalla virtaavan joen ylitse.
Matka jatkui vanhoilla autonrenkailla liiterin kynnyksellä keikkuen. Se olikin melkoinen taitolaji pysytellä semmoisessa laivassa ettei siitä olisi pudonnut ja hukkunut kohisevaan veteen.
Nyt sinäkin serkkuni ja lapsuuden leikkikaveri olet kuusikymppinen ja varmasti hymyilet muistellessasi näitä kaikkia leikkejämme ja nuoruutemme suuria seikkailuja. Antakoon elämä meille terveitä vuosia ja säilyköön tietty lapsenmielisyys niin, että vieläkin voisimme silloin tällöin matkata rikkaassa mielikuvitusmaailmassamme.
Kirjoittaja on Keiteleellä asuva lähihoitaja, jonka rakkain harrastus on Lappi. Kirjoituksissaan hän kuvailee elämän varrella kertyneitä kokemuksiaan sekä pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.