Joen laulu

Keväisen raikas tuuli puhalteli mäntyjen latvoissa kuljettaen mukanaan lupausta kesästä. Sen haistoi lämpöisenä maanläheisenä tuoksuna ilmassa. Auringonsäteet kutittivat vaeltajan nenänpäätä niin, että hänen oli tämän tästä pyyhkäistävä sormella sitä jotain näkymätöntä pois. Tuuli kieputti puiden oksia ja hipaisi käpyjen suomupintoja. Kuukkeli, tuo tomera metsän emäntä seurasi oksien takaa ihmisen kulkua ja kallisteli uteliaana päätään. Nainen oikaisi repun hihnaa olkapäällään ja jatkoi sitten polkua kevein askelin kohti virtaavan veden kohinaa. Hän ajatteli jokea, joka lauloi metsälle veden kulkiessa pyörteinä alaspäin ja nainen tunsi itsensä suunnattoman onnelliseksi.
Kaikki se mitä hän rakasti ja ihaili, oli täällä pohjoisen avarassa luonnossa. Joen kohina tuli askel askeleelta lähemmäksi ja pian nainen saapui virtaavan veden äärelle. Hän katseli maisemaa edessään ja toivoi, että osaisi maalata siitä taulun, mutta sitä taitoa hänellä ei ollut.

Virtaava joki

Nainen valitsi joenvarrelta sopivan kiven istuimeksi ja etsi repusta eväänsä. Oli mukava istahtaa pitkän vaelluksen jälkeen, kun ei ollut kiirettä minnekään. Hän söi nautiskellen ja kaivoi sitten kuksan repustaan kaataen siihen kahvia termospullosta. Kuuma kahvi tuoksui ulkona aivan erilaiselle kuin sisällä tuvassa ja se houkutteli paikalle myös lähistöllä tarkkailleen kuukkelin. Lintu pyrähti äänettömästi kaatuneelle puunrungolle odottamaan, että vaeltajalta heruisi makupala. Tottahan kuukkelille täytyi antaa sille kuuluva osuus eväistä. Lintu oli tullut aivan lähelle ja se katseli pienillä nappisilmillään naista. Aikansa se siinä kallisteli päätään, kunnes äkkiä pyrähti lentoon ja laskeutui suoraan repun päälle. Nainen tarjosi sille kämmeneltä leivänpalasta, jonka kuukkeli nappasi nopeasti ja nielaisi, mutta se ei lähtenyt lentoon, vaan kerjäsi lisää. Siinä ne ruokailivat kahdestaan – nainen ja lintu ja joki soitti pulputen veden sävelmää kivien välissä. Välillä ilmaan pärskähti pieniä kimaltavia vesipisaroita ja ne helisivät kirkkaina loppusointuina joen laululle. Luonnon äänet rauhoittivat ja pian naisen silmät painuivat kiinni.

Jostakin alkoi kuulua hiljaista soittoa. Melodia oli tuttuakin tutumpi, mutta nainen ajatteli sen kuuluvan omasta päästään, sillä eihän joella ollut muita ihmisiä kuin hän. Pian soitto voimistui ja veden solina yhtyi säestämään tuttua laulua. Silloin nainen avasi silmänsä ja näki toisella puolen jokea kalliolla istuvan miehen. Näyssä oli jotakin lumoavaa. Soinnut kaikuivat veden ylitse tavoittaen pian naisen sydämen ja saaden sen sykkimään jotakin kauan sitten kadonnutta tunnetta.
He katselivat toisiaan joen ylitse ja kaikki ympärillä oleva katosi hetkeksi. Ei ollut muuta kuin kaksi ihmistä, virtaavan veden äänet ja musiikki. Unelmien utuisen pehmeä harso kietoutui heidän ympärilleen ja se lämmitti enemmän, kuin keväinen auringonpaiste. Mies lauloi ja hänen kiehtova äänensä voimistui rytmin mukana. Nainen kuunteli ja huokasi hiljaa, sillä se oli kauneinta, mitä hän oli milloinkaan kuullut. Musiikki vaimeni laulun loppua kohti ja hetken aikaa joen yllä kuului vain hiljaisia kuiskauksia. Sen jälkeen ei ollut muuta kuin veden kohina ja jossakin kauempana sirkutti pikkuinen lintu.

Nainen avasi silmänsä hätkähtäen ja hän katseli joen vastarannalle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Hän ajatteli kuvitelleensa kaiken, vai oliko se kenties ollut päiväuni? Veden ääni oli kuin hypnoosia ja hän oli tainnut torkahtaa hetkeksi. Nainen keräili tavarat reppuunsa ja päätti jatkaa kulkuaan seuraillen jokivartta aina mökilleen saakka. Koko loppumatkan hän hyräili tuota oudon kiehtovaa säveltä ja ihmetteli omaa kevyttä ja levollista tunnetta sisimmässään. Päästyään mäntymetsään naisen sydän lauloi eikä hän enää kummastellut tapahtunutta, sillä juuri silloin nainen ymmärsi luontoon kätkeytyvät salaisuudet ja sen, että hän kuului tänne. Juuri tähän maisemaan.

Kirjoittaja on Keiteleellä asuva lähihoitaja, jonka rakkain harrastus on Lappi. Kirjoituksissaan hän kuvailee elämän varrella kertyneitä kokemuksiaan sekä pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.

Kommentit

  • Sirpa Ruotsalainen-Niskanen

    Oi Maritta, sinulla on kirjoittamisen lahja. Herkkää ja kaunista kirjoitit taas..

Kommentointi on suljettu.