Jotakin vanhaa, jotakin uutta

Ihmiset kasvavat, aikuistuvat ja lopulta ikääntyvät. Vuosien kuluessa opimme elämäntaidot ja kehitymme kukin tavallamme. Ajatukset ja ihanteet muuttuvat ikäkausien myötä. Ikävät ja vaikeat tapahtumat häipyvät vuosien vieriessä kaukaisuuteen. Jokainen vastoinkäyminen opettaa ja vahvistaa meitä. Iloiset ja onnelliset asiat säilyvät kauan. Ne ovat muistojemme arkussa päällimmäisinä. Tarvitaan siis aina jotakin vanhaa uuden kohtaamiseen, elämänmuutokseen ja toisenlaisiin haasteisiin.

Matkan varrella tulee hetkiä jolloin muistelemme omaa lapsuuttamme. Niitä juuria joista olemme kasvaneet tällaisiksi, kuin olemme. Kukin meistä on saanut tarpeellisen määrän ”hyvin lannoitettua kasvualustaa” ohjeineen ja sääntöineen. Ihmisinä teemme toki virheitä joita kadumme, mutta loppujen lopuksi ymmärrämme sen kaiken mitä oli ja on. Kohtaloko vai sattuma on määrännyt tahdit ja sävelet elämänsinfoniaan? Vai onko se ollut ihmisen viisautta vaiko tietämättömyyttä, onnea, arvausta tai rohkeutta, mitä lie…..
Kaikesta huolimatta me pyrimme elämään hyvän elämän. Kukin omanlaisensa ja näköisensä.

Tänään raotin omaa muistojeni aarrearkkua ja sieltä singahti ilmoille kepeä kesätuuli kera nokkosperhosten. Niittykukat tuoksuivat ja selkäni takaa kuului tuttu hörähdys. Ukki siellä nykäisi ohjaksista hevosen seiväskuormineen liikkeelle. Katselin hetken vaappuvia kärryjä pellon laidassa ja mummoani joka viritteli tulta rannassa nokisen kahvipannun alle. Kivien päällä repussa tiesin olevan valmiita eväskakkuja :) (voileipiä)

Olimme heinänteossa Vihtaniemen pelloilla. Päivä oli helteinen, mutta pieni tuulenvire vilvoitti heinämiesten hikistä selkää. Sopivan tilaisuuden tullen serkkuni kanssa hiippailimme rantapolulle. Sanoin hänelle, että on päiväkahvin aika ja menisimme salaa kurkkimaan Saaren kartanon herrasväkeä. Kuljimme polkua pitkin iloisesti hypellen niin, kuin lapsilla on tapana. Vierestä kuuluva laineiden liplatus houkutteli pujahtamaan uimasille, mutta läheinen hieno kartano kiehtovine äänineen vei voiton.

Kahvikuppien kilinä kuului jo selvästi. Painauduimme heinikkoon ryömien varovasti lähemmäksi. Polun varressa kasvavat puut paksuine runkoineen antoivat suojan kahdelle uteliaalle. Siellä ne hienot mamsellit olivat kartanon terassilla ja katselivat järvelle päin. Eivät olleet huomanneet meitä koska nauraa kikattivat pyöritellen pitsisiä päivänvarjojaan. Ihastelimme heidän prameita mekkoja ja kauniita kampauksia. Korviimme kantautui jostakin iloista musiikkia. Soittiko joku sisällä pianoa vai tuliko se gramofonista, sitä emme tienneet.

Kahvintuoksu tuntui selvästi ilmassa. Sylki nousi suuhuni, kun kuulin terassilla jonkun pyytävän ottamaan lisää kakkua ja pikkuleipiä. Kurkimme varovasti yli puutarhan ja huomasimme neitien saaneen herraseuraa. Kuului matalaa puhetta ja ilmaan pöllähti paksu savupilvi tupakasta. En sitä silloin tunnistanut, mutta paljon myöhemmin tätä tapahtumaa muistellessani ymmärsin herrojen tupruttelevan kalliita sikareita. Kristallilasit kilisivät ja auringonsäde osui karahviin josta kaadettiin herrojen laseihin jotakin mehua. Tunnelma oli kepeä ja rento.
Muistan tämän päivän hyvin elävästi vieläkin ja jos osaisin maalata niin kankaalle piirtyisi kuva suuresta kartanosta, komeasta terassista ja niistä portaista jotka laskeutuivat alas puutarhaan, kohti rantaa.

Tämä Suursaaren kartano liittyy lapsuuteni muistoihin monellakin tapaa. Yhä vielä sen historia kiehtoo mieltäni ja välillä hiipii jopa uniin. Muutama vuosi sitten pyöräilimme katsomaan näitä lapsuuteni maisemia. Se oli retki menneisyyteen. Kartanosta on nyt jäljellä vain sen keskimmäinen korkein osa, jota remontoidaan. Silti mielessäni palaan vanhaan aikaan ja niihin tapahtumiin. Elettyihin tai isovanhemmiltani kuultuihin. Muistot ovat rakkaita ja vasta nyt ymmärrän miksi vanhemmat ihmiset niin mielellään muistelevat sotavuosia tai lapsuudenaikojaan. Kyynel vierähtää poskelleni ja hiljaa suljen arkkuni kannen. Jälleen kerran mietin syntyneeni ihan väärään aikakauteen.

Muistojen arkku

Kirjoittaja on Keiteleen Kulvemäessä kahden hengen taloutta asuva rotukissan omistaja. Kirjoituksissaan vanhoista ajoista ja historiasta kiinnostunut Kärkkäinen pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.

Kommentit

  • päivi fils

    Aivan ihana tarina. Pitäkää tästä bloggarista kiinni. Odotan kovasti aina uusia juttuja.
    od

    • Maritta Kärkkäinen

      Nöyrin kiitos. Palautteen saaminen tuntuu mukavalle :)

  • Sirpa Ruotsalainen-Niskanen

    Ihastuttava tarina! Melkein näin silmissäni nuo tapahtumat!

    • Maritta Kärkkäinen

      Kiitos kommentistasi. Palaute innoittaa :)

  • Leena Sojakka (os. Matsi)

    Hei Maritta, olipa kiva lukea tuo tarina. Kartano on minullekin kovin tuttu ja olen jopa syntynyt siellä. Perheeni asui siellä silloin kun meidän omaa taloa rakennettiin. Muisstan nuo ”hienot rouvat” oikeen hyvin, kävin pienenä siellä pyhäkoulua. Opettaja Lyytikäinen piti pyhäkoulua. Hän sanoi minua aina pikku Leenaksi ja otti syliin. On jo monta vuotta kun viimeksi kävin siinä pihassa ja otin kuvia talosta. Olen ajatellut että joku kesä vielä ajan sinne pihaan ja jos omistajat olisivat paikalla,haluaisin jopa käydä sisällä. Muistan aina sen vanhan mankelin tuoksun siinä isossa eteisessä. Sinut Maritta muistan pienenä tyttönä vaikka en itsekään kovin iso ollut. Terkkuja!

    • Maritta Kärkkäinen

      Hei Leena. Kiitos, olit kommentoinut tekstiäni ja vasta nyt sen huomasin. Kartanoon liittyy muistoja hyvinkin usealla henkilöllä. Monethan olivat siellä työssäkin aikoinaan. Hyvää syksyn jatkoa sinulle.

Jätä kommentti

*