Luonto puutarhurin saappaissa

Viherpeukaloinen koki syyskuun alussa houkuttelevan ruskakutsun Lapin perukoilta. Niin vahvan ettei sitä voinut vastustaa. Kampeet kasaan ja auton nokka kohti pohjoisia seutuja. Karttana sinisinä siintävät tunturit, kerot ja luontomaalarin värittämät rinteet, paljakat ja suot.
Pientä haastettakin sisältyi matkallemme. Pohjoisten kasvien tunnistusta ja tuntureiden huputusta. Moni puhuu valloittamisesta tai tunturin huiputuksesta…itse käytän sanaa huputus koska eihän ihminen voi luontoa huiputtaa, vai voiko?
Lapin luonto kauneudessaan saa mielen nöyräksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun rakkakivi pyörähtää kengän alla ja joudut katselemaan maantasosta kauniin punaisia riekonmarjan lehtiä. Tai mietit hyökkääkö tuo rykivä, himokas poro kimppuusi, kun se niin kummasti örisee ja puistelee sarviaan.
On siis syksyn kaunein aika ja kamera tallentaa kuvia, mutta ne parhaimmat ovat piirtyneet sieluun ikuisiksi ajoiksi. Aivan kuten se kalamiehen suurin ja kaunein karkuun päässyt kala. Muistoissa elävät, kaikki nuo.

IMG_5828

Pohjoisessa on tilaa ja avaruutta hengittää. Sinne viherpeukaloinenkin kaipaa jatkuvasti. On uuden tutkimuksen tulos, että Lapissa on Suomen ja Euroopan puhtain ilma..ehkäpä koko maailman raikkain.
Surkuhupaisaa oli, että kahden viikon reissulle sattui se Islannin tulivuoren aiheuttama savupilvi joka asettui muutamaksi päiväksi Enontekiön ja muutaman lähikylän maisemiin. Tosin ilmoittivat, että pieni rikkimäärä ei ollut terveydelle vaarallista.
Ainut haitta oli Pallaksen korkeimman kohdan, Taivaskeron huputus hieman usvaisessa säässä. Kameran silmäkään ei voinut havaita sitä jopa 50 km mittaiselle alueelle levittäytyvää upeaa näkymää.
Vaan annahan olla. Alastulomatkalla kohtasimme kiirunaparven piipertämässä. Heinäntupsuja maistellen ja kulkijaa väistellen. Kokemus oli itselleni ensimmäinen ja mieleen painuva. Toki riekkoja olen nähnyt. Lapsuudessa langoilla pyytänytkin, mutta kiiruna oli aivan uusi tuttavuus. Onko parempaa suojaväriä olemassakaan sillä lintua ei voi erottaa rakkakivikosta mikäli se pysyy paikoillaan.

Pohjoisen syksyn luonnosta ei löydy paljon kukkivia luonnonkasveja, mutta sentään muutama myöhäinen sattui silmääni. Kuten esim. kurjenkanerva, sielikkö ja syysmaitiainen. Luhta- ja tupasvillaa näkyi ojan pientareilla ja kosteilla paikoilla. Ne muodostivat upeita mättäitä suon ruskeansävyistä väritystä vasten. Heinäkasvit huojuivat kauniisti tuulessa ja vähän päästä vaeltajan oli pysähdyttävä huokailemaan tunturin rinteiden värikirjoa.

IMG_7619

Olen saanut kokea pohjoisen vuodenaikoja, mutta aikainen kevät ja kesäntulo ovat näkemättä. Sen vuoksi vuodenkierron eläminen Lapissa houkuttelee ja on suurin unelmani. Mystisyys, mennyt historia sekä tapahtumat kiehtovat ja haluaisin niistä kirjoittaa. Mistä tulikin vielä mieleeni se viikinkinkipäällikön henki, joka tarttui mukaamme Lofooteilta. Rassukka on joutunut elämään Savossa useita kuukausia kunnes älysi lähteä mukaamme tälle Lapin ruskareissulle. Takapenkillä tiputteli tavaroita, mutta muuten menomatka sujui ihan mallikkaasti.
Viikon se mokoma samoili Äkäslompolon maisemissa. Kiipesi kiltisti Pirunkurua pitkin Kesänkitunturille kivikossa kompastellen ja toiseksi viikoksi päätyi mukaamme Enontekiön pikku kyliin. Siellä lienee huomannut läntisen rajan läheisyyden. Parin päivän ja yöllisen kolistelun jälkeen emme enää kuulleet hänestä. Turvallista matkaa takaisin Lofooteille. Vaeltelimme Pallastuntureiden maastossa ja kahdessa autiotuvassa tapahtui jotakin kummallista. Uskoakseni ne olivat paikallisia maahisia taikka muita henkiä, jotka kävivät tervehtimässä meitä. Vaan tarina niistä onkin jo ihan toinen juttu :)

Kirjoittaja on Keiteleen Kulvemäessä kahden hengen taloutta asuva rotukissan omistaja. Hän uskoo, että luonto parantaa, metsä kuuntelee ja kukkien kauneus on eliksiiriä silmille. Mottona on ”Kaikki muu on elämässä turhaa, paitsi puutarhanhoito”.

Jätä kommentti

*