Parkkiliiteri

Muistoarkustani nousee selvä pihkan ja tervan haju vaikka raotin kantta nopeasti, silmänräpäyksen verran. Suhtaudun varoen muistikuviini sillä niitä en voi kontrolloida. Ne suorastaan ryöpsähtävät esiin tai hiipivät salaa juuri, kun olen nukahtamaisillani.
Ihmisellä voi olla lukematon määrä haju- ja tuoksumuistoja. Esimerkiksi itselläni arabialaisen maustebasaarin tuoksujen sekamelska joka ei unohdu koskaan, mutta nyt oli kesäinen poutapäivä ja kaksi tyttöstä lähdössä mato-ongelle Suursaaren puusillalle. Sille vanhalle jota ei enää ole.
Kaivoimme matoja Murtomäen kasvimaan laidasta. Siitä mikä oli vanhan mökin edustalla. Serkkuni piti purkkia ja minä tiputtelin sinne suuria, herkullisia kastematoja. Päälle suojaksi hieman vesiheinää. Hyppäsimme pyörien selkään ja poljimme parin kilometrin matkan rantaan.
Se tuoksu tuntui siinä sillalla heti. Sekoitus tervaa ja vedessä likoavia tukkinippuja. Aurinko lämmitti säteillään ja poltti pellavapäätäni. Muistaakseni serkulla oli pieni huivi hiustensa peittona. Lehtoniemestä kuului rytmikästä vasaran pauketta ja joku pulahti laiturilta uimaan.
Otimme onget esiin, pujottelimme madot koukkuihin ja pian kurkotimme onkimaan sillan kaiteen ylitse. Hei vaan ja ensimmäinen särki oli ilmassa. Tasaiseen tahtiin nostelimme pikku kaloja sankoon. Ahvenen terävä selkäevä taisi raapaista verinaarmun, mutta se ei tahtia haitannut.
Ongella
Sitten kalat lopettivat syöntinsä ja me tietenkin turhauduimme. Oli aika jaloitella hieman ja lähdimme kävelemään hiekkatietä eteenpäin. Siinä tien oikealla puolella on parkkiliiteri jonne mielimme kurkistaa.
Vähän pienempänä pelkäsin liiteriä tosi paljon ja poljin siitä ohitse pyörällä vimmattua vauhtia. Jotenkin olin ajatellut, että parkkiliiterissä on ruumis taikka siellä kummittelisi. Sitä en jaksa muistaa olinko kuullut sentyyppisiä tarinoita joskus vai oliko kaikki pelkkää vilkasta mielikuvituksen tuotetta. Täytyy tunnustaa, että minua hieman pelotti raottaessani varovasti ovea.
Sisällä oli telojen päällä vanha, mustaksi tervattu vene. Puunkuorta ja laudan pätkiä. Ei mitään muuta, vaikka se parkkiliiteri on tosi iso. Juuri silloin ulkoa kuului kova kirkaisu ja me suorastaan lensimme liiteristä ulos ja pikavauhtia tielle. Sydän pamppaillen katsoimme toisiamme ja lienemme olleet aivan kummituksenkalpeita kasvoiltamme. Kirkaisu kuului uudelleen ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Lokki ryökäle siellä kiljui lentäessään. Mokoma oli pelästyttänyt meidät pahanpäiväisesti. Nakkasin sitä kivellä perään.
Ukki oli kertonut minulle tästä parkkiliiteristä, että sinne kerättiin ennen vanhaan puunkuorta jota käytettiin nahkojen parkitsemiseen. Se tapahtui silloin, kun kauppias Lyytikäinen vielä eli ja osti pajunkuoria 50 vuoden ajan. Uuden kuun aikana kerätyt ainekset olivat parhaita ja niiden piti olla myös nuoria pajuja.
Nahkojen parkitsijat keittivät kuorista liemen. Kuusesta tuli kuulema kovaa ja kellanruskeaa nahkaa, pajusta punertavaa; notkeaa ja pehmeää, lepästä ihan punaista nahkaa. Tammesta kaikkein parasta, mutta sitä lajia ei liene kovin paljoa Savosta löytynyt. Niinpä kauppias oli ostanut pelkästään pajua, mutta missään nimessä raitapaju ei ollut kelvollista.
Pohjois-Savon niittyjen laitamat olivat parhaita paikkoja pajun kasvulle joten sieltä miehet kiskoivat kuoret myytäviksi. Myyjien piti kuivattaa ja niputtaa pajunkuoret, jonka jälkeen ne kannettiin takkavitsassa kauppias Lyytikäiselle. Olipa Saarelaan hankittu pajuntaimiakin ja niistä istutettu pajupelto v. 1904.
Meillä tyttösillä oli kalansaalis sankossa ja pyöräilimme tyytyväisinä takaisin kotiin. Mummoni siellä jo meitä odottikin. Naurussa suin hän kiitteli onkijoita. Näin jäljestä päin ajatellen kalat olivat varmasti kuolleita, ehkä jo haisivatkin. Eipä ollut tietoa kylmäketjusta siihen aikaan, mutta kyllä ne kissoille kelpasivat. Rouskuttivat särkiä tyytyväisinä ja kiehnäsivät jalkoja vasten kiitokseksi.
Onkiretken jälkeen ruisleipäpalaset voilla siveltyinä maistuivat taivaallisen makeilta. Ihanan päivän päätteeksi me serkukset kerroimme toisillemme karmean hirveitä kummitusjuttuja iltamyöhäiseen saakka.
Kirjoittaja on Keiteleen Kulvemäessä kahden hengen taloutta asuva rotukissan omistaja. Kirjoituksissaan vanhoista ajoista ja historiasta kiinnostunut Kärkkäinen pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.

Jätä kommentti

*