Tapahtui kauan, hyvin kauan sitten. Siihen aikaan, kun ihmiset elivät luonnossa. He metsästivät ja kalastivat syödäkseen, ja saalistivat vain sen verran, mikä oli tarpeen kunakin päivänä. Asuinpaikan he olivat valinneet kalavesien viereltä. Useimmiten maa oli semmoisella seudulla hyvää ja metsät riistaa täynnä. Suurten kivipaasien välistä kohosi ohut kiemurainen savuvana ilmaan. Notkossa oli turvekammi, ja nainen liikuskeli sen edustalla lisäten puita nuotiolla kiehuvan rautapadan alle. Mies oli ampunut aamuhämärässä pari jänistä, nylkenyt ne ja tuonut naiselleen. He olivat istuneet yhdessä tulilla puhellen syksyn kääntymisestä kylmää kohti. Pitäisi saada runsaasti saalista. Olisi korjattava kammia, ja miehen täytyisi vaeltaa pitkä matka hankkiakseen suolaa ja kaikenlaista tarpeellista tavaraa ennen talven tuloa. Miehellä oli tarvittava määrä hyviä turkiksia. Hän kauppaisi ne rannikolla tutuille ostajille, tai hän vaihtaisi suoraan ruokatarvikkeisiin sekä kaikkeen sellaiseen, mitä hän ei itse pystynyt valmistamaan.

Heidän turvekamminsa oli osittain maan sisässä. Se oli rakennettu sitomalla kaksi hyvää luonnonkaarevaa puuta korvaspariksi. Samalla tavalla oli tehty seuraavat parit ja ne kaikki yhdistettiin toisiinsa orsilla. Siten muodostui tukeva kehikko, joka päällystettiin tiiviiksi latomalla sen ympärille vierekkäin tunturikoivujen riukuja. Raskain työ oli ollut turpeiden kerääminen ja kuljettaminen kodalle. Kammin valmis runko vuorattiin ensin tuohilla ja niiden päälle ladottiin turpeet. Tulisija sijaitsi kodan keskellä, ja savu ohjautui katossa olevasta aukosta ulos. Turvekammi oli säilynyt ehjänä jo kaksi lumista talvea. Hieman korjaillen se tulisi kestämään vielä kolmannenkin talven antaen asukkailleen lämpimän ja kodikkaan suojan.

Viimein koitti odotettu aamu, jolloin mies pääsi lähtemään. Hän oli sitonut turkikset selässä kannettavaksi nipuksi. Nainen saatteli miestään matkalle, ja aivan viime hetkellä hän muisti hakea kodasta eväspussin lähtijälle. Nainen ei ymmärtänyt omaa alakuloista oloaan ja ihmetteli, miksi miehen lähtö tuntui sillä kertaa niin vaikealta. Mies silitti hellästi hänen hiuksiaan lohduttaen palaavansa kahden viikon kuluttua. Nainen nyyhkäisi ja takertui mieheensä kiinni, mutta tämä irrotti lempeästi kädet ympäriltään lähtien reippaasti kävelemään. Hänen oli ylitettävä kaksi tunturia ja käveltävä vielä monia polkuja ennen kuin hän saapuisi suuren joen rantaan kuuluisalle kauppapaikalle.

Nainen oli odottanut kauan, kiivennyt läheiselle tunturillekin monta kertaa, mutta miestä ei vain kuulunut tulevaksi. Kului viikko jos toinenkin. Ilma oli muuttunut kylmäksi, ja öisin oli pakkasta.

Nainen oli itkenyt silmänsä kipeiksi, eikä hän enää toimitellut tavallisia askareitaan. Hän oli laihtunut ja muuttunut kurjan näköiseksi. Ei nainen tiennyt sitä, että mies oli kohdannut matkallaan rosvojoukon. He olivat tappaneet hänen miehensä ja ryöstäneet kaikki turkikset. Eräänä päivänä satoi ensilumen, ja viimeisillä voimillaan nainen puki päälleen. Hän taivalsi hitaasti tunturin päälle. Siellä nainen pysähtyi matalan käkkyrämännyn vierelle. Sille samalle paikalle, missä he olivat miehen kanssa levänneet tai käyneet joskus marjareissuilla. Nainen nojasi puuta vasten ja tähyili kauas toisen tunturin laelle saakka, mutta siellä ei näkynyt yhtään kulkijaa. Kyyneleet vierivät poskille ja jäätyivät pisaroiksi naisen painautuessa yhä tiukemmin oksia vasten.

Kului useita vuosia, vuosikymmenkin. Mänty oli kasvanut hitaasti kitumalla niin kuin se karuissa olosuhteissa tekee. Sen oksat olivat vääntyneet mutkille, haarautuneet ja katkeilleetkin lumitaakan alla, mutta yhä vieläkin tarkkasilmäinen ohikulkija saattaa erottaa puunrungossa lepäävän ja kättään kurkottavan naisen hahmon.